Siirry pääsisältöön

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

"--katsot minua ja kerrot erityisestä kuolemaa edeltävästä todellisuudesta, joka riisuu ihmiseltä kaikki suojat ja pakottaa kohtaamaan elämän vailla toivoa armahduksesta, en ymmärtänyt sinua, ymmärrän nyt mutta sinua ei enää ole, on vain käsittämätön tyhjyys ja olen oppinut elämään kalseuden keskellä, mitään odottamatta."
Tom Malmquist:
Joka hetki olemme yhä elossa
(S&S 2017)
Alkuteos I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv 2015
Suomentanut Outi Menna
326 sivua
Tom Malmquistin esikoisromaani Joka hetki olemme yhä elossa perustuu tositapahtumiin. Se tuo lukijan eteen Malmquistin kokemia todellisia tapahtumia, kun perheenlisäyksen odottaminen, onnellinen asia, muuttuu traagiseksi. Syntymästä tuleekin kuolemaa, ja elämän ääripäät ovat läsnä samanaikaisesti. Odotettu tytär syntyy, tyttären äiti ja Tomin puoliso Karin kuolee.

Kirjan lukeminen on alkuun piinaavaa. Se, mitä Karinille tapahtuu, on tiedossa jo kirjaa aloittaessa. Lukijaa kuljetetaan Tomin mukana tehovalvontaosastolle ja Karinin vuoteen viereen, sitten lääkärin luokse, odottavien omaisten luokse, vastasyntyneen luokse, takaisin Karinin luokse ja niin edelleen ja niin edelleen. Paikat vaihtuvat, tunteet vaihtuvat, toivo herää kadotakseen taas, ja Tomin rinnalla lukija on tapahtumien ytimessä, eikä se tietenkään tunnu mukavalta, ei pidäkään. Ja sitten tulee välietappi, jonkinlainen käänne:
Nygren katsoo kelloa ja lisää: Potilas todettu kuolleeksi kello 06.31.
Karinin menehtymisen jälkeen alkaa tarinan toinen vaihe. Siirrytään sairaalasta kohti tavanomaisempaa elämää, jota kuitenkin varjostaa äskettäin kohdattu tragedia. On aika ennen ja aika jälkeen, ja jälkimmäistä aikaa kuvaa Karinin poissaolon lisäksi myös tyttären läsnäolo: uuden elämän ihme. Tom palaa muistoissaan elämään Karinin kanssa ja elää samalla nykyhetkeä, johon poismennyt on jättänyt suuren aukon.

Takaumien kautta avautuu kuva parisuhteesta, jossa oli paljon hyvää. Kuitenkin on hyvä, että Karinia ei maalata pyhimykseksi vaan sekä hän että Tom piirtyvät esiin todellisina, aitoina ihmisinä, joissa on omat särönsä. Pariskunta voisi olla kuka tahansa tavallinen pari, jota vain sattuu kohtaamaan suuri onnettomuus.

Erityisesti Joka hetki olemme yhä elossa on kertomus surusta. Tomin suru tulee lähelle vaikka jää toisaalta etäälle. Surussa ei vellota vaan siitä puhutaan ennemminkin toteavasti, paikoin viileästikin, mutta se sopii aiheeseen: Malmquist kertoo kielellä, joka on surun kuva. Kun tapahtuu liian kauheita asioita, voi myöhemmin tuntua, kuin olisi ollut kaiken keskellä unessa ja toiminut koneen lailla, pysähtymättä suuremmin miettimään. Tämän kokemuksen Malmquist tavoittaa erittäin hyvin. Hän ei sorru pateettiseen murheessa rypeemiseen vaan näyttää, mitä on menetys ja ikävä.

Erityisesti tarinan alku, kun Karinin kohtalo vielä on avoin vaikka kuitenkin lukijan tiedossa, on hengästyttävä. Kiireen ja epävarmuuden tuntu luodaan pitkin virkkein, joita rytmittävät lyhyet tokaisut, ja kerronnan lomaan upotetuin repliikein. Sama tyyli rakentaa tunnelmaa säilyy myöhemminkin, eikä miljöön muuttumisen tarvitsekaan muuttaa tyyliä, sillä suru pysyy eikä katoa, ei ehkä vuosienkaan kuluttua.
Sanoiko Göran jotain outoa? tiedustelen, ja Stefan kysyy: Milloin sen vaimo kuoli? Anna-Karin, joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa kai, vastaan. Eli kauan sitten, Stefan sanoo ja jatkaa: Se puhui vaimostaan ihan kuin hautajaiset olisivat olleet eilen.
On selvää, että Joka hetki olemme yhä elossa on murheellinen kirja, eihän se voi muutakaan olla. Malmquistin käyttämä kieli ja kerronta kuitenkin etäännyttävät, mikä tuntuu tarpeelliselta. Romaani on vavahduttavan hieno ja mieleenpainuva - uskallan jo nyt arvailla, että käsissä on tämän kirjavuoden yksi huippu.

Murheellisuudesta huolimatta tarinassa on lohtua: Pienen Livia-tyttären myötä uusi elämä on vahvasti totta, samalla kun totta on kuolema. Syntymä ja kuolema muodostavat vahvan kontrastin, ja niiden välissä on elämä.
Olen allerginen ihmisten lokeroinnille riippumatta siitä, puhutaanko kiltteydestä vai ilkeydestä, Karin oli monella tapaa inhottavuuden vastakohta, Karin täydensi minua, minun puutteitani, minun kiivasta temperamenttiani, minun pikkumaisuuttani, minun pitkävihaisuuttani, lista on ihan saakelin pitkä, usko huviksesi, mutta hän lievensi kaikkia paskamaisia ominaisuuksiani, sai minut ottamaan vastuuta, Karin oli ainoa jota minä kuuntelin ja hän opetti minut pitämään itsestäni, kiltti oli yksi hienoimmista sanoista mitä Karin tiesi, merkitykseltään siis, kuka tahansa muu olisi saanut kuolla mutta ei Karin, sen olisi pitänyt olla minä, Karinin olisi pitänyt jäädä Livian kanssa, Karin ansaitsi elää enemmän kuin minä, Karin ansaitsi pitkän, onnellisen elämän.
Mrs. Karlsson on lukenut kirjan alkukielellä MarikaOksa suomeksi.

Helmet 2017: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

Kommentit

  1. Ollaan valittu sama lainaus kirjasta - sinä aloitit sillä jutun ja minä päätin siihen. Pidin tuosta kohdasta, niin kaunis ja surullinen miete, vähän niin kuin tämä kirjakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä ollaankin. Paljon kirjasta löytyi kauniita ajatuksia, mutta tuo kohta kiinnitti erityisesti huomion. Kaunis ja surullinen miete, kuten sanotkin.

      Poista
  2. Vaikuttaa sellaiselta kirjalta, jonka lukeminen vaatii omanlaisensa hetken. Sellaisen, että jaksaa kohdata tällaisia tunteita. Minua kosketti tuo lainaus, johon päätit postauksesi. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän kohdalla varmasti on lukuhetkellä merkitystä. Ei ole helppo tarina. Tuo viimeinen sitaatti oli mielestäni todella tärkeä.

      Poista
  3. Minua taas kerronnan viileys - tai silkaksi kylmyydeksi minä sen koin - muutamien muiden seikkojen ohella teki lukemisesta niin takkuista, että jätin tämän kesken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tyyli varmasti jakaa mielipiteitä, ja aihekin, se kun on niin raskas.

      Poista
  4. Lainasin tuon saman kohdan, johon bloggauksesi loppuu, omaan tekstiini ennen kuin kävin muiden bloggauksia lukemassa. Minusta esim. se kuvaa hyvin sitä, että vaikka Malmquistin tyyli välillä onkin viileää, niin kun suru pääsee pintaan, se on kuvattu viiltävästi. Ja siksi surun kuvaus on - minusta - hyvin uskottavaa. Sureva ihminen voi olla melkoisen lamaantunut, elää sumussa, ja vain ajoittain pystyy purkamaan sanoiksi sen, kuinka pahalta tuntuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen täysin samaa mieltä, että surun kuvaus on romaanissa hyvin uskottavaa. Minusta tuo lainaus, jonka molemmat valitsimme, on edelleen hyvin koskettava ja olennainen.

      Poista
  5. Heippa! Luin tämän juuri ja olen samaa mieltä: kirjan alku oli tosi mukaansatampaava! Mieleenpainuva kirja muutenkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, hyvin mieleenpainuva. Edelleenkin tarinaa on helppo palauttaa mieleen.

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

"Eräänä iltapäivänä elokuun lopulla kulki eräs isä puutarhassaan ja tunsi olevansa tarpeeton. Hän ei tiennyt mihin ryhtyisi, sillä kaikki mitä oli tehtävä oli jo tehty, tai sitten joku muu oli juuri siinä puuhassa."
Muumipappa ja meri lähtee liikkeelle hetkestä, kun Muumipappa huomaa olevansa tarpeeton. Hänellä ei ole mitään tekemistä eikä kukaan tunnu häntä tarvitsevan. Hän haaveilee suuresta seikkailusta ja päättää viedä perheensä majakkasaarelle. Vaikka muumiperhe saapuu saarelle yöllä, ei majakan valo pala.
- Ei majakkaa niin vain sammuteta, sanoi isä. - Jos mikään on varma, niin se että majakka palaa. Maailmassa on eräitä ehdottoman varmoja seikkoja, esimerkiksi merivirrat ja vuodenajat ja se, että aurinko nousee aamuisin. Ja että majakkavalot palavat.
Vakuutteluistaan huolimatta Muumipappa joutuu toteamaan, että majakan valo on todellakin sammunut. Majakanvartijaa ei löydy, ja saarella on jotain outoa. Salaperäinen kalastaja asuu pienessä mökissään ja välttelee muita, e…

Laura Lindstedt: Oneiron

"Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää."
Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron tuli minulle joululahjaksi, ja taisin viime vuoden viimeisinä päivinä kirjan lukea loppuun. Kirjasta kirjoittaminen on kuitenkin venynyt uuden vuoden puolelle, sillä tuntui, että kovin pian lukemisen jälkeen oli romaanista vaikea sanoa yhtään mitään.

Nyt, kun olen ehtinyt makustella, tunnustella ja mietiskellä, totean: Oneiron on huimaava, jäljet jättävä romaani, jonka vaikutus ei hetkessä katoa.
Tarina keskittyy seitsemään naiseen. Newyorkilainen Shlomith, moskovalainen Polina, brasilialainen Rosa, marseillelainen Nina, hollantilainen Wlbgis, senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen Ulrike ovat kaikki kuolleet. Romaani kertoo siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeisenä aikana, keskellä valkeutta, ja mitä naisten elämässä oikein tapahtui. Huomasin, että alkuun minua kutkutti tietä…

John Irving: Kaikki isäni hotellit

"Jos sinulla oli salaisuus, äiti säilytti sen: jos halusit demokraattista asioiden puintia ja keskustelua, joka saattoi venyä tuntikausia, pahimmassa tapauksessa viikkokausia - jopa kuukausia - pitkäksi, silloin toit asiasi isälle."
John Irvingin romaani Kaikki isäni hotellit on perhetarina. Keskiössä on Berryn perhe, jonka isä Winslow ei jätä toteuttamatta haaveitaan, joita muut eivät välttämättä pidä realistisina. Perheen äiti Mary on haudannut omat opiskelu- ja urahaaveensa voidakseen huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Esikoispoika Frank on homoseksuaali ja tytär Franny valmissanainen selviytyjä. Tarinan minäkertoja John rakastaa Franny-sisartaan yli kaiken. Pikkusisko Lilly on lopettanut alle kymmenvuotiaana kasvamisen ja kuopus Egg rakastaa tavaroita ja pukeutumusta eikä tunnu kuulevan juuri mitään - tai sitten hän kuulee vain sen, mitä haluaa. Perhe on eittämättä epätavallinen, vaikka Franny ja minäkertoja väittävätkin toista:
"Ei me olla mitenkään erikoisia"…