Siirry pääsisältöön

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

"Mies oli myrsky tai sen meluinen merkki, se remusi suureen ääneen ennen kuin ehti kengätkään potkia jaloista pois, asunnossa ei leijaillut kodintuntu niin kuin oli kirjoittamaton sääntö aina kello seitsemäntoista kahdenkymmenenkolmen aikaan.
Hellalla ei kiehunut soppa tai vääristynyt ilmeettömyys.
Ja Veikolla varhainen nälkä, työmiehen mittatilatut tarpeet, etkä sinä koskaan tee mitään oikein, jumalauta nainen, ruoka on myöhässä perkele."
Maaria Päivinen: Pintanaarmuja (ntamo 2013)
259 sivua
Maaria Päivisen romaanista Pintanaarmuja on mahdotonta pitää. Se on liian raju, liian rujo, liian paljon.

Romaanin päähenkilö on Anna, jota Veikko lyö. Itse asiassa puhuminen lyömisestä on vähättelevää: Veikko pahoinpitelee, alistaa, vangitsee ja tekee niin paljon pahaa, että hyvälle ei jää tilaa. Ja silti Anna rakastaa häntä, ei pysty lähtemään. Ja Annaa rakastaa Herman, joka puhuu rakkautensa kohteesta palvoen:
Hän oli kevät ja syksy, taantuma, nousukausi, vararikko, lottovoitto, kyllä, kyllä, hän oli minun elämässäni ainukertainen ja tavattoman suuri, rakas esine hän oli, hän on yhä esine, hän on minun muistojeni musta laatikko.
Tarinaa kerrotaan Hermanin ja Annan näkökulmista. Välillä mietin, mikä Hermanin merkitys kokonaisuudessa on, mutta hän tuo tarinaan eri näkökulmaa ja myös keventää kokonaisuutta, joka muuten olisi kovin synkkä. Minä en kuitenkaan kokenut Hermania kovin läheiseksi enkä ehdottoman tarpeelliseksikaan, paikoin koin hänet jopa turhauttavaksi. Hän jäi liikaa vellomaan rakkauteensa ja välillä tuntui, että hänen kohdallaan jäätiin seisomaan hiekkarannalle ja katsomaan merelle, osaamatta kulkea eteenpäin.

Annan kokema väkivalta on kauheaa, väärää ja liiallista. Tilanne on niin lohduton, että sitä on vaikea käsittää. On vaikea ymmärtää, miksi Anna vain jää kerta toisensa jälkeen, mutta jossain vaiheessa tilanteeseen turtuu Annan lailla niin, ettei selitystä enää kaipaa. Ja kyllähän Anna lopulta päätyy tekemään ratkaisun, jossa ei ole mitään kaunista.

Luin tarinaa Annan mielen järkkymisen kertomuksena. Samalla koin, että kyseessä on muutenkin tarina särkyneistä mielistä. Veikon väkivaltaisuus on niin satuttavaa ja tuhoavaa, että häntä ei voi mitenkään pitää täysissä järjissään olevana. Eikä ehyenä voi pitää myöskään Hermania, joka vielä vuosienkin jälkeen kaipaa Annaa, vaikka on perustanut oman perheen. Romaani on siis lohduton kertomus rikkoutuneista ihmisistä, eikä tarina tarjoa lukijalle katarsista, vaikka sellaista olisin (ehkä naiivisti) kaivannut. Tarina jättää jälkeensä ahdistuksen ja pahan mielen, joten romaani ei missään nimessä ole yhdentekevä. Ajattelen lukemisen olevan aina kytköksissä myös lukutilanteeseen, ja pienen vauvan äitinä koin tarinan erityisen ahdistavana. Oli vastenmielistä lukea, miten Anna vihasi pelkkää ajatusta Veikon ja hänen yhteisestä lapsesta: "Saatanan saatanan sikiö."

Romaanin kieli on täysin omanlaistaan, ja alkuun siihen on vaikea päästä sisälle. Jossain vaiheessa kuitenkin huomaa, että kielen on ottanut omakseen ja se vie hyökyaallon tavoin kertomusta eteenpäin. Ja vaikka aluksi olin jättää moneen kertaan kirjan kesken, antauduin lopulta hyökyaallon vietäväksi, koska minun oli pakko tietää.

Pintanaarmuja tarjoaa rajun lukukokemuksen, joka ei heti unohdu. Tunteita kirja varmasti herättää, ja siitä on merkkinä sekin, että blogeissa romaanista on kirjoitettu valtavan paljon. Lukukokemuksiaan avaavat esimerkiksi Leena, Kirsi, Katja, Annami, Aili-mummo, Morre, Paula, Annika, B.N., Villasukka kirjahyllyssä ja Sanna.

Kiinnostuin kirjasta nähtyäni Ylen aamu-tv:ssä kirjailijan haastattelun.

Kommentit

  1. Pintanaarmuja ei tosiaankaan jätä kylmäksi. Pienen lapsen äitinä en olisi tätä ehkä pystynyt lukemaan. Nyt koin tämän kiinnostavana ja erittäin uniikkina, sillä kuka muu kirjoittaa kuin Päivinen: Ei kukaan. Herman olisi minun mielestäni saanut olla pois, sillä kyllästyin häneen niin...;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunsin hyvin samalla tavalla Hermanin suhteen kuin sinä. :)
      Päivisen tapa kirjoittaa on kyllä omaa luokkaansa. Pitäisi tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa.

      Poista
  2. Tämä on niin rankka kirja että luen sitä pienissä erissä suklaalevyn avustamana. Ehkä minun pitäisi vain uskaltaa antaa hyökyaallon viedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suklaalevy on varmasti hyvä apu tämän kirjan kohdalla. :)

      Poista
  3. Annan tarina uppoaa syvälle mieleen ja näemmä pysyy siellä kauan. Minusta Pintanaarmuja on kolmesta Päivisen romaanista paras, seuraavaksi aion tutustua hänen runoihinsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole muihin Päivisen teoksiin tutustunut lainkaan, mutta ehdottomasti täytyy tutustua. Annan tarina kyllä jää mieleen, se on niin raastava.

      Poista
  4. Onko lukemisesta tullut eräs itsekidutuksen muoto? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aiheellinen kysymys. :D Ajattelen, että hyvä kirjallisuus herättää usein vahvoja tunteita, jotka eivät aina ole myönteisiä. Jospa noiden ikävien tunteiden kokemisesta seuraisi se, ettei tarvitse kotona kiukutella? :)

      Poista

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Olen ottanut kommenttien valvonnan käyttöön, joten odotathan rauhassa, että viestisi tulee näkyviin.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pilvi Hämäläinen: Cinderella

Jade hyrrää hyvästä mielestä. Näin vaan tytöt löytävät ihan täysin sattumalta taas yhden yhteisen jutun! Kyllä tästä taitaa ihan oikea ystävyys muodostua! Vaikka Jaden äiti ei kuulukaan ympäristölautakuntaan, niin Jade sentään on ihminen, joka on kiinnostunut kiinnostavista asioista.  Pilvi Hämäläinen: Cinderella Otava 2022 kansi Elina Warsta 269 sivua Pilvi Hämäläinen on tullut tunnetuksi erityisesti Putous-näyttelijänä, ja nyt häneltä on julkaistu esikoisromaani. Teoksen keskiössä ovat yläkoululainen Jade-Adele, joka häpeää nimeään ja äitiään, Jaden äiti Siru, joka ei häpeä juuri mitään, ja Sirun äiti Sirkka, joka kiinnittää huomionsa Cinderellaan. Samaan sukuun kuuluvien naisten lisäksi yhtenä näkökulmahenkilönä on aikuisikään ehtinyt Jari, joka elää äitinsä katon ja komennon alla. Romaani kuvaa tapahtumia, jotka keskittyvät yhteen päivään. Kun päivä etenee kohti erästä suoraa lähetystä, tapahtuu paljon, ja päivän mittaan henkilöistä paljastuu monenlaista. He joutuvat itse kukin kum

Shelley Read: Minne virta kuljettaa

  Eräänä yönä matalien pilvien riippuessa laakson yllä me kaksi – syntymätön lapseni ja minä – käperryimme pesäämme huopien alle, ja siellä maatessani kuvittelin kaikkien metsän eläinten tekevän samoin, asettuvan levolle, kääriytyvän kerälle omaan lämpöönsä. Mietin, että jotkut metsän äideistä tunsivat lastensa potkivan sisällään aivan samalla tavalla, kun toiset taas ruokkivat ja hoivasivat ja suojelivat jälkeläisiään niin kuin minä pian tekisin. Ajattelin kaikkea sitä elämää, joka alkoi, kesti ja päättyi ympärilläni, suurimmasta karhusta pienimpään hyönteiseen, siemeneen, nuppuun ja kukkaan. Metsässä en ollut yksin. Olin varma, että juuri se oli yksi niistä asioista, joita Wil oli yrittänyt selittää minulle. Syleilin lempeästi vatsani kumpua, sekä lastani että myös jotain muuta, jotain sanoin kuvaamatonta valtavuutta, jonka osa tunsin olevani. Shelley Read: Minne virta kuljettaa Otava 2023 alkuteos Go as a river suomentanut Jaakko Kankaanpää äänikirjan lukija Mirjami Heikkinen kesto

Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta – Lajien välisen yhteiselon historia

Ihmisen kulttuuri ja yhteiskunta eivät kuitenkaan sisällä pelkästään ihmisiä. Ei ole olemassa mitään puhtaasti ihmistä sisältävää kokonaisuutta. Elämme pienellä pallollamme yhdessä toisten lajien kanssa. Muut eläimet ovat muokanneet kulttuuriamme ja rakentaneet yhteiskuntaamme. Tai ehkä asia pitäisi sanoa näin: ihmiskunta on muokannut itseään ja maailmaansa muiden eläinlajien avulla. Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta – Lajien välisen yhteiselon historia Otava 2022 317 sivua Tiina Raevaara on suunnattoman taitava kirjoittaja, ja siitä on osoitus tämäkin: Minä, koira ja ihmiskunta – Lajien välisen yhteiselon historia  on kiehtova ja hyvin kirjoitettu tietoteos ihmisen ja hänen parhaan ystävänsä yhteisestä taipaleesta historian hämäristä nykypäivään. Kokonaisuuteen nivoutuu luontevasti anekdootteja kirjailijan kokemuksista koirien ja muiden eläinten kanssa. Kimmoke kirjan olemassaoloon löytyy mitä ilmeisemmin kirjailijasta itsestään: "Kaikista eläinlajeista nimenomaan koira o