lauantai 27. elokuuta 2016

Tunnustushaaste, osa 3


Kolmannen kerran pääsen vastailemaan Liebster Award -kysymyksiin. Kiitos tunnustuksesta ja haasteesta, Hande ja Evaria.

Alkuun haasteen säännöt:
    Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
    Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi.
    Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
    Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
    Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
    Lisää palkinnon säännöt postaukseen.

Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Rikon kylläkin viidettä sääntöä, sillä tunnustushaaste on kiertänyt blogeissa niin paljon, että en enää haasta ketään.

Ensin Handen kysymykset:

1. Minkä ikäisenä ja miten opit lukemaan? Viisivuotiaana ja äidin sanojen mukaan yksin: yhtäkkiä hän huomasi, että osaan lukea.

2. Mikä oli lapsuutesi suosikkikirja? H.C Andersenin satukirja.

3. Käytätkö valmiita lukupäiväkirjoja tai kirjoitatko muistiinpanoja paperille ennen blogitekstin kirjoittamista? Usein merkkailen tarralapuilla sivuja, joskus kirjoitan ajatuksiani muistiin pienille lapuille.

4. Luetko sarjakuvia? Luen, tosin voisin lukea enemmänkin.

5. Jos järjestäisit nyt lukuhaasteen, minkä aiheinen se olisi? Päivänä muutamana ajattelin, että jonkinlainen maanosahaaste olisi kiva, jotta tulisi luettua maantieteellisesti ajateltuna vähän laajemmin kuin nykyään on tullut tehtyä. Sellainen tosin taisi jonkun aikaa sitten ollakin.

6. Onko sinulla kirjallisuudesta poimittuja esikuvia - todellisia tai fiktiivisiä? Anni Polvan Tiina oli lapsuudessa esikuvani, mutta sittemmin esikuvat ovat karisseet. Minulle tuppaa käymään niin, että otan itselleni esikuvia, joiden rinnalle on mahdotonta päästä - ainakin minun.

7. Jos elämästäsi tehtäisiin kirja, mikä sen nimi olisi? Huh, miten vaikea kysymys! Melankolinen erakko voisi olla aika kuvaava.

8. Saat omistukseesi laajan kirjaston, mutta sen valikoima koostuu vain yhdestä genrestä. Minkä valitsisit? Psykologisen romaanin.

9. Jos perustaisit toisen blogin, mitä aihetta se käsittelisi? Joskus haaveilin sisustusblogista, mutta se varmaan kuivuisi kokoon ennen kuin ehtisi kunnolla käynnistyä.

10. Kenet kirjailijan kutsuisit luoksesi kylään, jos saisit mahdollisuuden? Sadie Jonesin, josta on tullut yksi lempikirjailijani.

11. Mitä lukeminen sinulle merkitsee? Elämyksiä ja mahdollisuutta laajentaa maailmankuvaa. Esimerkiksi.

Elokuinen auringonnousu.
Evarian kysymykset tulevat tässä:

1. Mikä on mottosi / elämänohjeesi? Asioilla on tapana järjestyä, jos ei aina hyvin, sitten vähän huonommin.

2. Mitkä ovat oman kirjahyllysi TOP5-kirjat? Tämä valikoima vaihtelee ajan myötä, mutta nyt tulevat mieleen Sofi Oksasen Puhdistus, Laura Lähteenmäen Korkea aika, Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, John Williamsin Stoner ja Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville.

3. Mikä sarjakuvahahmo kuvaa sinua parhaiten? Varmaan Finnish nightmares -sarjakuvan Matti.


4. Jos saisit aikakoneen käyttöösi, mihin haluaisit matkustaa? 1920-luku on minua kiehtonut pitkään.


5. Lapsuuden lempisatusi? H.C Andersenin Villijoutsenet.


6. Paras paikka lukemiseen? Sohvan nurkka.

7. Jos et harrastaisi lukemista, mitä tekisit kaikella sillä ajalla, jonka nykyään käytät lukemiseen? Voi olla, että katsoisin enemmän televisiota ja/tai elokuvia.

8. Todennäköisin syysi jättää kirja kesken? Huono kieli.


9. Miten lapset ja nuoret saataisiin lukemaan enemmän? Käyttämällä aikaa siihen, että jokainen löytäisi kirjallisuutta, joka innostaa ja houkuttaa äärelleen.

10. Varhaisin kirjoihin tai kirjastoon liittyvä muistosi? Olin alakoulussa, kun laskin kirjat, joita olin palauttamassa kirjastoon. Niitä oli yli neljäkymmentä.

11. Jos sinun elämästäsi kirjoitettaisiin kirja, mikä sen nimeksi tulisi? Haa, nyt pääsin helpolla! Katso Handen kysymys numero 7. :)
Kirjallisuuden ohella myös luonto tarjoaa elämyksiä.
Aikaisempia haastevastauksia löytyy täältä:
Osa 1 ja osa 2.

Kirjojen suhteen on blogissa nyt ollut hiljaista. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi lukenut, vaan sitä, etten ole ehtinyt kirjoittaa luetuista kirjoista. Yritän paneutua lähipäivinä asiaan oikein kunnolla!

perjantai 26. elokuuta 2016

Tunnustushaaste, osa 2



Kun Hande muisti minua Liebster Award -tunnustuksella, muistui mieleeni luonnoksiin hautautunut teksti, jonka olin aloittanut jo aikoja sitten. Kiitos Hande sekä tunnustuksesta että muistutuksesta. Nyt ryhdistäydyn ja vastaan hienoihin kysymyksiin, jotka olen saanut. Kiitos tunnustuksesta myös Kaisalle, Niinalle ja Kaisa Reetalle - ja pahoitteluni, kun en ole kysymyksiinne aiemmin vastannut.

Aloitetaan Kaisan haastekysymyksillä:

1. Millainen kirja kiinnittää huomiosi kirjakaupassa? Kyllä kirjan kannella on valtavan suuri merkitys, niin kuin varmaan valtaosan mielestä. Minua kiehtovat kannet, jotka eivät ole yhdellä silmäyksellä selitettävissä vaan joita täytyy hetki katsella ja miettiä.

2. Millainen on olosi yleensä kirjan päätyttyä? Vaihtelee todella paljon, mutta jos kirja on ollut hyvä, jää usein hieman tyhjä olo.

3. Millainen on kirjahyllysi? Sekava. Sen totesin viimeksi eilen, kun yritin etsiskellä paria kirjaa. Kirjahyllyni on myös moniosainen, sillä hyllyjä (ja myös kirjoja ilman hyllyä) on aika monessa paikassa.

4. Mitä luit teini-iässä? Ainakin historiallisia (rakkaus)romaaneja ja Tuija Lehtisen kirjoja. Kaari Utriosta sain yliannostuksen, mutta pitäisi varmaan joskus tehdä paluu hänen kirjojensa pariin ja tunnustella, miltä historia Utrion kuvaamana nyt maistuisi. Kirjamakuni on muuttunut nuoruusvuosista aika paljon.

5. Mikä oli lapsena lempisatusi tai muu lempikirjasi? Pidin valtavan paljon H.C Andersenin sadusta Villijoutsenet.

6. Mitä otat mukaan divareista? En mitään, ja syy on se, että en ole vuosiin käynyt divareissa. Tämä epäkohta pitäisi korjata.

7. Mihin aikaan päivästä luet yleensä? Illalla tai iltayöllä.

8. Vaikuttaako vuodenaika lukemiseesi mitenkään? Vaikuttaa kyllä. Kesällä tulee yleensä luettua enemmän kuin muina vuodenaikoina, tosin tämä kesä on ollut yllättävän nihkeä.

9. Millaista kirjaa välttelet? Siirappista ja liian kepeää. Höttöä en oikein jaksa.

10. Kirjoitatko muuta kuin blogeja? Tieteellistä tekstiä yritän välillä saada aikaiseksi. Siihen verrattuna blogin kirjoittaminen onkin ihanan erilaista.

11. Kenen kanssa keskustelet kirjoista blogien ulkopuolella? Ystävien ja kollegoiden.
Lukemaan houkutteleva paikka.
Sitten Niinan kysymyksiin:

1. Miksi päädyit perustamaan blogisi? Huomasin liian monta kertaa, että olin lukenut hyviä kirjoja, mutta ne häipyivät turhan pian mielestäni. Liian monesti kävi myös niin, että aloittelin jotain kirjaa, kunnes huomasin, että tämähän on jo luettu. Blogini on siis ennen kaikkea muistikirja lukemisistani.

2. Millaisia tunteita bloggaaminen sinussa yleensä herättää? Iloa. Joskus ärsyttää, kun en ehdi paneutua kirjoittamiseen niin paljon kuin haluaisin.

3. Miksi juuri kirjablogi (tai osittain-kirjablogi)? Kirjat ovat niin suuri osa elämääni, että valinta oli aika itsestään selvä.

4. Minkä genren kirjoja luet eniten? Varmaan psykologisia romaaneja tulee eniten luettua.

5. Haaveiletko itse kirjailijanurasta? En, vaikka välillä mietin, että olisi kivaa kirjoittaa tietokirja. Aihetta tosin en tiedä!

6. Mikä on lempikirjasi tällä hetkellä ja miksi? Laura Lähteenmäen Korkea aika on kesän tärkeimpiä lukuelämyksiäni. Jokin siinä kosketti niin syvältä, että tarina jäi mieleen.

7. Millainen on hyvä kirjan kansi? Vastaan samaa kuin Kaisan ensimmäisen kysymyksen kohdalla: Minua kiehtovat kannet, jotka eivät ole yhdellä silmäyksellä selitettävissä.

8. E-kirja vai tavallinen? Jos on mahdollista valita, mieluummin perinteinen kirja. E-kirja toimii monissa tilanteissa hyvin, mutta painetun kirjan tuntua ei voita mikään.

9. Lempikirjakauppasi? Sellaista ei valitettavasti oikein ole, ostelen kirjoja mistä sattuu. Kuulin, että Turussa on ihana pieni kivijalkakauppa, ja sellaista toivoisin omaan kotikaupunkiini myös.

10. Lempilukupaikkasi? Sohvan nurkka.

11. Oudoin paikka jossa olet lukenut? Suomalaiselle ei varmaan ole kovin outoa lukea saunassa, mutta muutakaan en tähän keksi.
Kesämuistoja.
Kaisa Reetan ihanan ruokaisiin kysymyksiin vastaan seuraavana:

1. Onko sinulla lempikeittokirjaa? Ei oikeastaan ole.

2. Millainen olisi unelmiesi keittokirja? Reetta Meriläisen ja Johanna Pentikäisen Lautasellinen iloa edustaa aika hyvin unelmieni keittokirjaa: ruokaa ja kirjallisuutta samassa paketissa.

3. Oletko törmännyt romaaniin, jossa ruoasta ja/tai ruoanlaitosta kerrotaan erityisen houkuttelevasti? Herkullinen elämä on sellainen romaani. Se toimi mukavasti myös elokuvana.

4. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit kutsua lounaalle tai päivälliselle. Millainen olisi menuu? Jos ajan rajoitteista huolimatta saa vapaasti valita, kotimaisista mainitsen Minna Canthin, jonka kirjallisesta salongista olen usein kuullut. Tosin tyytyisin varmaan kuuntelemaan sivusta uskaltamatta osallistua säkenöivään keskusteluun. Tarjolla olisi jotain perinteistä, aitoja makuja kunnioittavaa. Ulkomaisista kirjailijoista mainitsen Sadie Jonesin, jonka kanssa nauttisin jotain, jossa riittäisi pureskeltavaa.

5. Sama kysymys kuin edellä, mutta tällä kertaa kestityksen kohteena olisi haluamasi romaanihenkilö. Kenet kutsuisit? Grigori romaanista Kaikki pysyväinen haihtuu pois vaikuttaa henkilöltä, jonka kanssa olisi antoisaa vaihtaa ajatuksia.

6. Pidätkö romaaneista, joissa kokkaillaan tai syödään paljon? Riippuu romaanista. Kokkailu ja syöminen eivät yksistään tee kirjasta hyvää tai huonoa.

7. Syötkö lukiessasi, luetko syödessäsi? Aika vähän. Yleensä aamiaispöydässä seurana on sanomalehti, harvemmin luen kirjoja samaan aikaan, kun syön.

8. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit tutustuttaa suomalaiseen perinneruokaan, vaikkapa lanttulaatikkoon tai mämmiin. Minkälaista vastaanottoa uumoilet? Ne kerrat, kun olen seurannut ulkomaalaisen tutustumista suomalaisiin perinneruokiin, eivät ole olleet mitään suomalaisen ruuan menestystarinoita. Korvapuusti ei varsinaisesti ole ruoka eikä sen suomalaisuudestakaan taideta olla yksimielisiä, mutta kotitekoista pullaa rohkenisin kyllä tarjota vaikkapa Emma Hooperille - luulen, että hän arvostaisi kanelista herkkua.

9. Jos sinun olisi seuraavan vuoden ajan valittava päivä viikossa ilman ruokaa tai ilman kirjoja, kumman valitsisit? Pakko sanoa, että valitsisin päivän ilman kirjaa. Syy on yksinkertaisesti se, että nälkäisenä olen aika sietämätön.

10. Minkä kirjan kannen valitsisit ruokapöytäsi kanteen tai lautasesi koristeeksi? Katri Rauanjoen romaanin Jonain keväänä herään kannesta saisi mukavan yksinkertaisen mutta kuitenkin värikkään lautasen. Toinen vaihtoehto voisi olla Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta.

11. Oletko törmänyt kirjaan, joka vastaa vaikutuksiltaan tulisinta chiliä tai täyteläsintä, ihaninta suklaaelämystä? Tulinen chili tulee mieleen Lisa Hiltonin teoksesta Maestra, joka on aika jäätävä ja samalla kuumottava.


Nyt tuli niin paljon tekstiä, että säästän lukijan voimia ja jätän vielä Handen ja Evarian kysymykset seuraavaan kertaan.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois

"Aamu valkenee voimalan yllä, tuttu verenpunainen taivas hakeutuu jälleen muotoonsa. Parvi yläpuolella jyriseviä helikoptereita laskeutuu sirosti ympäröivään maastoon. Vygovski on päättänyt pudottaa helkoptereilla reaktorin ytimeen booriyhdisteitä, savea, dolomiittia ja lyijyä lämpötilaa vakiinnuttamaan."
Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
(Atena 2016)
Alkuteos All That Is Solid Melts Into Air 2014
Suomentanut Ulla Lempinen
369 sivua
Kaikki pysyväinen haihtuu pois on romaani Tšernobylin ydinvoimalaräjähdyksestä, jonka varjo ulottuu laajan ihmisjoukon ylle ja vaikuttaa kauaskantoisesti monen elämään niin Ukrainassa kuin Neuvostoliitossa. Miten yksi lähihistoriamme pahimmista onnettomuuksista vaikuttaa yksilöihin, sitä kuvataan muutaman keskeisen henkilön kautta.

Artjom on ukrainalaispoika, joka tekee metsästysretkellä oudon havainnon: lehmien korvat vuotavat verta. Mistä on kyse, sitä ei kerrota, ennen kuin perhe huomaa olevansa matkalla pois kotoa.

Grigori on huippukirurgi, joka lähetetään Tšernobyliin auttamaan. Hän on niitä harvoja, jotka tunnistavat ja ymmärtävät vaaran. Hänen entinen puolisonsa Maria on tehdastyöntekijä, joka sovittaa menneisyyttään samanlaisena toistuvassa työssään.

Marian sisarenpoika Jevgeni on lahjakas nuori pianisti, jota kiusataan koulussa. Hän keksii keinon ansaita rahaa, jota pyykkäriäiti yrittää epätoivoisesti hankkia raatamalla aamusta iltaan. Maria järjestää Jevgenille konsertin, jonka tarkoitusperät ovat poliittiset.

Tarinan henkilöt elävät (melko) tavallista elämää, jota yhteiskunnalliset olot toki säätelevät. Heillä on unelmia ja tavoitteita, joista valitettavan moni jää jalkoihin, kun elämää on vain elettävä niillä eväillä, jotka yhteiskunta sattuu tarjoamaan. Hätkähdyttävää on se, kuinka voimakkaasti ihmisiä hallitaan kriisin keskellä. Grigori näkee enemmän kuin mihin moni muu suostuu, mutta yksittäisen henkilön toimintamahdollisuudet ovat hyvin rajatut, kun tukea ei mistään saa. Maria puolestaan kokee karvaasti sen, miten yksittäiset teot voivat vaikuttaa laajasti koko elämään erityisesti maassa, jossa soraääniä ei sallita.

Valtavan pilven tarinan päälle muodostaa Tšernobyl, katastrofi, jota McKeon kuvaa kaunokirjallisesti ja samalla dokumentaarisesti. Hämmentävästi kerronta on välillä kuin paikallaolijan tarkkaa kuvausta tapahtumista, välillä runollista kuvailua. Tarina kuvaa viiltävästi ja samalla kauniisti ydinräjähdyksen kauheutta, sitä, miten metsä muuttui punaiseksi, kaikki lehdet olivat kirkasta verenpunaa ja kuinka isältä kesti neljätoista päivää kuolla. Ydinonnettomuuden seuraukset ovat kammottavat, ja henkilöidensä kautta McKeon tuo seuraukset esille tavalla, joka ei jätä lukijaa kylmäksi.

Paitsi että tarina kuvaa viiltävästi ydinkatastrofia, kuvaa se viiltävästi myös maailmaa, jossa Artjom, Jevgeni, Maria ja Grigori elävät. Onnettomuuden sattuessa toimintatapana on kieltää tapahtunut, peitellä virheet ja olla välittämättä tarpeellista tietoa. Apua muualta ei haluta, koska heikkoutta tai epäonnistumista ei voi tunnustaa. Mieluummin uhrataan viattomia ja suljetaan äänekkäimpien suut.
Tällaista tapahtumaa ei suvaita eikä sitä saa kuvitella, tällaisen varalta ei suunnitella mitään, sillä tällaista ei koskaan tapahdu. Järjestelmä ei epäonnistu, järjestelmä ei voi epäonnistua, järjestelmä on yhtä kuin kunniakas kotimaa.
Kaikki pysyväinen haihtuu pois on myös kertomus muukalaisuudesta. Kun tappava pilvi saastuttaa lähitienoon, määrätään ihmiset jättämään kotinsa. Kaikki eivät suostu, vaikka oikeastaan valinnanvaraa ei ole, ja Artjom on perheineen lähtijöiden joukossa. Määränpää ei kuitenkaan tarjoa välttämättä lämpöä tai turvaa:
Ohi kävellyt nelissäkymmenissä oleva nainen kääntyy takaisin solvaamaan heitä. Hän käyttää sanaa, jota he eivät ymmärrä: kiiltomadot.
Irlantilaiskirjailijan esikoisromaani on vaikuttavan kaunis ja kipeän koskettava kertomus ihmiskohtaloista suurten asioiden keskellä. Tarina on murheellinen, ahdistavakin, ja siinä kaikuu Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous, mutta samaan aikaan romaani on aivan omanlaisensa kokonaisuus. Kolmenkymmenen vuoden taakse sijoittuva kertomus on teemoineen ajankohtainen tälläkin hetkellä.

Erikseen täytyy vielä mainita romaanin nimi, joka on mielestäni erityisen onnistunut. Niinhän on, että kaikki lopulta katoaa: niin mahtipontinen ydinvoimala kuin kommunistinen valtio, niin yhteiskunnalliset voimat kuin yksilöt unelmineen.

Darragh McKeonin luomaan tarinaan ovat perehtyneet myös Katja, Henna, AnneliSuketus ja Ulla.

tiistai 16. elokuuta 2016

Peter Sandström: Laudatur

"Hän alkoi kertoa millaista joidenkin niiden ihmisten kohtaaminen oli ollut, jotka olivat ottaneet häneen yhteyttä. He olivat niin iloisia, he seisoivat odottamassa leveissä oviaukoissaan ja keskeneräisten autotalliensa ulkopuolella, miehet ja naiset jotka uskoivat että heillä oli elämän paras aika vielä edessään. He olivat kaikki niin nuoria. He aikoivat elää ikuisesti."

Peter Sandström: Laudatur
(S&S 2016)
Suomentanut Outi Menna
240 sivua
Laudatur on tarina, jota tarkastellaan keski-ikään ennättäneen Peterin silmin. Peter on tarinan minäkertoja, joka tutkiskelee suhdettaan läheisiinsä: teini-ikäiset lapset tuntuvat vierailta, vaimon menemisistä ei ota selvää. Entä mitä professori Tulijärv oikein haluaa?

Muistoissaan Peter palaa kesään 1988, kun hän oli parikymppinen ja vietti aikaansa vanhempiensa luona. Mitä vanhempien elämässä oli meneillään? Millaisia Peterin vanhemmat loppujen lopuksi olivat? Mitä he halusivat?

Laudatur on tragikoominen tarina elämänkulusta. Aika kulkee eteenpäin, unelmat, niin kuin vaikka kasvihuoneen katolle kiipeäminen, jäävät taakse, tulee ilonaiheita ja pettymyksiä. Elämä on kuin Peterin isän työ puutarhasuunnitelmien laatijana: odotukset ovat suuria mutta lopputulos voi olla jotain muuta kuin mitä odotettiin. Mutta sattuu matkan varrelle niitäkin hetkiä, jotka tuovat värejä tavalliseen, harmaaseen arkeen - komiikkaa tarinaan tuovat vaikkapa miehet karusellissa ja hän, joka haluaa tulla vedetyksi lipputankoon. Kaikkea tarkastellaan toteavasti, jotenkin unenomaisesti ja ilman suurempia mielenliikutuksia.

Erityisesti Laudatur on tarina miehistä. Keskiössä ovat Peter, hänen isänsä ja Klas-Ingmar Tulijärv, ja  valokeilaan asettuu varsinkin Peterin ja hänen isänsä välinen suhde. Tarinan naiset näyttäytyvät hahmoina, joista ei pääse oikein perille. He toki toimivat, tekevät omia ratkaisujaan, mutta toiminnan perusteet saattavat jäädä minäkertojalle hämärän peittoon.

Elämän- ja ajankulun rinnalle asettuu muuttuva maailma. Mitä tehdä, kun työolosuhteet muuttuvat omien arvojen vastaisiksi, tai kun kaikki ympärillä tuntuu kehittyvän niin vauhdilla, että perässä ei pysy? Miten rajata työ ja vapaa-aika erilleen toisistaan, kun aivotyöläinen työskentelee myös vapaa-ajalla?
Minähän tein töitä jatkuvasti. Kaikki oli työntekoa. Pohdin lauserakenteita kotini hiljaisessa hämärässä, kun Seepra ja lapset nukkuivat.
--hän oli elänyt maailmassa, jossa oli tärkeää käyttäytyä ja olla ihmisiksi. Jos sai työpaikan, siitä pidettiin kiinni. Myös minä olin aloittanut elämäni siinä maailmassa. Nyt sitä ei enää ollut. 
Sekä kerrontaan että henkilöihin sopii mielestäni ajatus, että pinnan alla on enemmän kuin mitä päällepäin näkyy. Paljon jää sanomatta ääneen, paljon jää arvailujen varaan. Peterin tavoin myös lukija tekee omia oletuksiaan ja tulkintojaan pohtiessaan, mitä todella tapahtui.
Olin alkanut vähitellen hahmottaa että oli olemassa muitakin totuuksia, hämäriä aavistuksia jotka saattoi vaistota hiljaisuudessa ja pimeydessä mutta myös karskimmissa paikoissa kuten pukuhuoneissa tai julkisissa pisoaareissa, haiskahduksena tai varjona joka vilahti hetkellä, jonka tiedettiin etukäteen olevan lyhyt ja ohimenevä mutta joka juuri sen vuoksi herkästi jätti pysyvän jäljen valmistautumattomaan; lyhyesti sanottuna olin alkanut ymmärtää, ettei koskaan voisi olla olemassa vain yhtä totuutta vaan totuuksia oli aina yhtä paljon kuin ihmisiäkin, ja toisinaan se ällistytti minua mutta samaan aikaan sain siitä lohtua ja rohkeutta jatkaa eteenpäin.
Peter Sandström kirjoittaa kauniisti elämästä, joka ei aina ole kaunista. Laudatur on tasapainoinen ja ajatuksia herättävä romaani. Traagisuus ja koomisuus kietoutuvat yhteen lakonisuuden ja absurdiuden kanssa tavalla, joka jää mieleen. Vaikuttuneena suosittelen!

Kiitän kustantajaa lukukappaleesta. Kirja ilmestyy tänään, 16.8.

Myös Kirja vieköön -blogissa on Laudatur luettu.

torstai 11. elokuuta 2016

Siri Pettersen: Mätä

"Hirka ei pelännyt yksinäisyyttä. Hän tunsi sen hyvin. Sen sijaan häntä kalvoi tunne, ettei hänellä koskaan olisi ketään, johon luottaa. Että hän oli salattujen aikeiden ympäröimä. Arvoitusten."
Siri Pettersen: Mätä
(Jalava 2016)
Alkuteos Råta 2014
Suomentanut Eeva-Liisa Nyqvist
499 sivua
Mätä jatkaa Odininlapsesta tuttua tarinaa: keskiössä ovat Hirka ja Rime, jotka ovat joutuneet eroon toisistaan. Lukija tietää enemmän kuin nuoret, kun tarinaa seurataan vuoroin molempien näkökulmasta.

Tarinan alku hieman yllättää, jos edellinen osa ei loppukiepautuksineen ole tuoreessa muistissa. Maailma, jossa liikutaan, on erilainen kuin Korpinkehät-sarjan avausosassa. Totuttelemista on myös ja ennen kaikkea Hirkalla, joka tuntee olevansa muukalainen ympäristössä, jonka lainalaisuuksia on vaikea ymmärtää ja jossa sanat olivat usein tuttuja, mutta silti vailla merkityksiä. Vaikeaa on sekin, kun ei osaa eikä missään tapauksessa voi kertoa, mistä on tullut. On vain opeteltava selviytymään. Uskollinen ystävä, korppi Kuro, muuttuu kertakaikkisesti, eikä lähellä olevista aina tiedä, kuka on luottamuksen arvoinen.

Toisaalla Rime käy omaa taistoaan. Hän kaipaa Hirkaa, aavistelee syitä tämän lähtöön, tekee valintoja  ja ratkaisuja, joiden oikeellisuudesta voi olla montaa mieltä.  Rimen tarkoitusperät ovat varmasti oikeanlaiset, mutta sitä, pyhittääkö tarkoitus keinot, joutuu lukijakin puntaroimaan.
Jossain paikassa, kivien tuolla puolen, oli Hirka pettureiden ympäröimänä. Kuolleena syntyneiden hirviöiden. Rimen piti löytää hänet. Hän oli luvannut tehdä niin, ja Rime oli Kolkagga.
Odininlapsen lukeneena minua hämmensi alkuun se, että tuttu Yminmaa on Mädässä niin vähäisessä osassa. Kun miljöön kanssa pääsi sinuiksi, alkoi tarina kyllä vetää ja viedä mukanaan. Vauhtia ja käänteitä Mädässä riittää niin, että perässä on pysyttelemistä - vähempikin vauhti olisi välillä kelvannut. Hienosti Pettersen kuitenkin vetää kieputukseen mukaan esimerkiksi muukalaisuuden ja vierauden teemoja, jotka ovat tänä päivänä hyvin ajankohtaisia, ja ajattelemisen aihetta tämäkin tarina antaa. Hirkan hahmo vetoaa edelleen, ja häntä kuvataan onnistuneesti.

Kieliasu sen sijaan häiritsi minua ajoittain hyvinkin paljon. Virkkeitä katkotaan pisteillä niin tiuhaan, että lukeminen muuttuu ajoittain hyvin katkonaiseksi ja hakkaavaksi. Ymmärrän, että kirjailija käyttää pisteitä tehokeinona, mutta minun makuuni pisteitä on tarinassa liian paljon. Toivottavasti moni muu osaa pisteet ohittaa ja antautuu tarinan vietäväksi, sillä kyllä kokonaisuudesta hyvää imua löytyy, vaikkei Mätä aivan Odininlapsen tapaan onnistukaan kiehtomaan.
Muistot, jotka hän oli yrittänyt painaa unholaan, tunkivat esiin. Rautaiset käsineet iholla. Miekka selkää vasten. Hirka itse oli ollut voimaton. Järjiltään pelosta. Jopa sokea, side silmillään. Polvet kovaa lattiaa vasten. Hirviö. Odininlapsi. Mädän kantaja.
Mädästä muualla: Notko, se lukeva peikkoUllan Luetut kirjat, Mustemaailmani, Dysphoria ja Todella vaiheessa.

Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingo: kirja, jonka nimi on yksi sana.

Kiitos kustantajalle kirjasta!

torstai 4. elokuuta 2016

Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist ja Päivi Koivisto (toim.) Keltaiset esseet

"Sinisimmät silmät ja Luoja lasta auttakoon ovat Suomessakin nyt erityisen ajankohtaisia, kun rasistiset mielipiteet ovat nousseet aikaisempaa äänekkäämmin esille. Morrisonin teokset muistuttavat, että hyväksyvä katse on jokaiselle lapselle elintärkeä, olipa ihonväri mikä tahansa." (Paula Kontio Toni Morrisonin romaaneista)

Heta Pyrhönen, Sanna Nyqvist ja Päivi Koivisto (toim.)
Keltaiset esseet
(Tammi 2016)
264 sivua
Keltaiset esseet on Heta Pyrhösen, Sanna Nyqvistin ja Päivi Koiviston toimittama esseekokoelma, jossa tutkijat kirjoittavat Tammen Keltaisen kirjaston teoksista. Pyrhösen mukaan Keltainen kirjasto on suomalaiselle lukijakunnalle räätälöity sarja korkealaatuista, ajankohtaista maailmankirjallisuutta. Mitä maailmankirjallisuus on, sitä Pyrhönen omassa tekstissään avaa. Keltainen kirjasto vietti viime vuonna 60-vuotisjuhlaansa, ja sen kunniaksi Helsingin yliopistossa pidettiin juhlan sankaria käsittelevä luentosarja keväällä 2015. Noista luennoista muokattiin esseitä, jotka ovat nyt siis kirjan muodossa saatavilla.

Teoksessa kirjoitetaan yhteensä tusinasta Keltaisen kirjaston teoksesta: mukana on esimerkiksi Italo Calvinoa, John Steinbeckia, Jhumpa Lahiria ja Alice Munroa. Etukäteen odotin, että innostun eniten niistä esseistä, jotka käsittelevät minulle tuttua teosta. Varsinaisesti niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kiinnostuin voimakkaasti monesta minulle entuudestaan tuntemattomasta kirjasta ja kirjailijasta. Nyt lukulistallani ovat ainakin Kazuo Ishiguro ja Jennifer Egan.

Kirjallisuusessee on parhaimmillaan tekstilaji, joka käy dialogia ja asettaa teoksen laajempaan kontekstiin. Se tarjoaa lukijalle oivalluksia ja tien käsittelemänsä aiheen syvempään tulkintaan. Juuri sellaisia Keltaiset esseet -kokoelman tekstit ovat. Ne innostavat, ilahduttavat ja innoittavat lukijansa ajattelemaan itse. Esseissä kiinnitetään huomiota yksityiskohtiin - kuten vaikkapa Vappu Kannas tuo esille Alice Munron tavan rakentaa väkevää realistisuutta kirjoittamalla muistelemiselle tyypilliseen tapaan epävarmuutta osoittaen - ja laajempiin yhteyksiin - esimerkiksi Tuula Kolehmainen peilaa esseessään hienosti Jhumpa Lahirin novellia Väliaikainen järjestely amerikkalaiseen unelmaan.
Vaikka Eganin teoksessa kuuluu perinteen kaiku, sen konteksti on tämä aika. Teoksen edetessä kohti kirjoitushetkeä ja sen yli yhteisöt muuttuvat yhä virtuaalisemmiksi ja konkreettinen, fyysiseen läsnäoloon samassa paikassa perustuva yhteisö saa vähemmän tilaa. Romaani onkin nähty kuvana esimerkiksi Facebookin virtuaalisista verkostoista. (Päivi Koivisto)
Sokerina pohjalla Keltaisissa esseissä tarjotaan kääntäjä Helene Bützowin haastattelu. Se tarjoaa kiinnostavan ikkunan kääntäjän työhön, joka on Bützowin itsensä mukaan kielioppia ja magiaa.

Keltaiset esseet on hieno kokoelma kirjallisuusesseitä, joissa näkyy kirjoittajien perehtyneisyys aiheisiinsa. Teoksen pariin olisi kiinnostavaa palata uudelleen vaikkapa sitten, kun olen lukenut Antonio Tabucchin novellikokoelman Pieniä yhdentekeviä väärinkäsityksiä. Timo Laineen ja Arianna Marconin essee Pieniä yhdentekeviä roolien vääristymiä tarjoaisi varmasti oivalluksia novellikokoelman lukemisen jälkeen.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

William Shakespeare: Kesäyön unelma

Klassikkohaasteen kolmas osa on täällä! Haastetta emännöi tällä kertaa 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogi.

Keijukaisten valtias,
Helena on täällä, kas!
Häntä seuraa pyydellen
noitumani miekkonen.
Nähkääs ilveet ihmisten!
Hulluus suur' on suvun sen!
William Shakespeare:
Kesäyön unelma
(Otava 1999)
Alkuteos A Midsummer Night's Dream 1600-luku
Suomentanut Yrjö Jylhä
95 sivua
Päätin jo hyvissä ajoin lukea seuraavaan Klassikkohaasteeseen Shakespearea, jonka tuotantoa olen hieman tarkastellut vuosia sitten. Herran kynäilyt ovat kiinnostaneet myöhemminkin, mutta en vain ole tullut teoksiin tarttuneeksi. Alkukesästä päätin ottaa lukuun Kesäyön unelman, kun bongasin useamman kiittävän arvion teoksen Suomenlinnassa tänä vuonna pyörivästä kesäteatteriversiosta. Arvelin, että aikaa teos on kestänyt hyvin, kun sitä vielä 2010-luvulla teattereissa nähdään. Mielelläni olisin Suomenlinnaan suunnannut minäkin, mutta valitettavasti Helsingin-matkani ajankohdalle ei satu yhtään esitystä.

Kesäyön unelma lähtee liikkeelle Theseuksen linnasta, jossa valmistaudutaan Ateenan herttuan Theseuksen ja hänen morsiamensa Hippolytan häihin. Rakkautta on ilmassa muutenkin, sillä Egeus marssittaa paikalle tyttärensä Hermian, jonka on määrä mennä naimisiin Demetrius-nimisen miehen kanssa. Hermia on kuitenkin rakastunut Lysanderiin, ja tunne on molemminpuolinen. Egeus ja Demetrius ovat kuitenkin rakastavaisten tiellä. Lusikkansa soppaan työntää myös Helena, jota kiehtoo Demetrius, joka puolestaan ei suostu muita ajattelemaan kuin Hermiaa.

Nuoret rakastavaiset pakenevat metsään Ateenan lähelle. Siellä kohdataan muiden muassa keijujen kuningas Oberon, hänen vaimonsa Titania, joukko tavallisia työläisiä, haltia Puck ja keijukaisia. Työläiset Pääkkö, Puutiainen, Pulma, Huilu, Kirso ja Hotka valmistelevat näytelmää, josta syntyy varsin kiintoisa kuva teatterin tekemisestä. Rakkauspulmia päädytään ratkomaan rohtojen avulla, eikä aivan kaikki suju suunnitelmien mukaan.

Kesäyön unelma on pientä kokoaan suurempi teos. Näytelmässä ehtii tapahtua paljon, ja kaiken yllä leijuu hilpeyden keveys, ja se tekee klassikosta nautittavaa luettavaa. Rakkaus on kaiken ytimessä, toki, mutta monia muitakin teemoja teokseen sisältyy. Ihmisluontoa kaiken kaikkiaan katsotaan pilke silmäkulmassa, naisen asemaa tulee tekstiä lukiessa pohdittua ja teatterin tekeminen nousee sekin esille. Muiden muassa. Ja sitten kesäyönä näytelmää lukiessa mielikuvitusta kutkuttaa ajatus keijukaisista ja kesäyön taioista - sillä jotain kaunista, sielua sivelevää taikaa kesäyössä on edelleenkin, nelisensataa vuotta näytelmän syntyä myöhemmin.

Tarinan lukemista ei voi helpoksi väittää, sillä suurin osa vuoropuhelusta on runomuodossa. Olisikin kiinnostavaa verrata tätä Jylhän suomennosta Matti Rossin käännökseen, joka on julkaistu viime vuonna nimellä Juhannusyön uni.

Tästä klassikosta ovat viime aikoina kirjoittaneet ainakin Katja, Niina ja Kaisa Reetta.

Helmet-listalta merkitsen kohdan 12. Näytelmä.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Leeni Peltonen: Valvomo - Kuinka uneton oppi nukkumaan

"Aamuyöllä se tuli, pakokauhu.
Sudenhetki, sysimusta hetki.
Vihasin tätä paskatautia, vihasin ja häpesin. Se asui sisälläni kuin ahne loinen. Mädätti sisältäpäin, imi kaiken voiman ja myrkytti elämäni.
Olin väsynyt kamppailemaan. Olin väsynyt valvomaan. Olin väsynyt elämään unettoman minäni kanssa."
Leeni Peltonen:
Valvomo - Kuinka uneton oppi nukkumaan
(Otava 2016)
146 sivua (e-kirja)
Leeni Peltosen teos Valvomo kertoo unettomuudesta, joka on pahimmillaan koko elämän rampauttava vaiva. Jokainen yöllä asioitaan murehtinut tietää, miten ahdistavaa se on, mutta kun valvominen aiheuttaa vielä kroonista väsymystä, joka vaikuttaa arkisiin toimiin ja arjessa selviytymiseen, voi unettomuudesta tulla todellinen peikko.
Olin unettomina öinä pelkkä sykkyrällä käpristelevä huolikimppu. Ymmärsin itsekin, että tällainen murehtiminen oli naurettavaa. Miksi minun pitäisi kantaa kaikki maailman taakat? Miksi kuvittelin, että voisin? Miksi en osannut olla huolehtimatta?
Leeni Peltonen on itse kärsinyt unettomuudesta pitkään. Kirjassa seurataan hänen tietään auttajalta toiselle. Keinoja unettomuuden hoitoon kyllä löytyy, se kirjasta käy ilmi, mutta itselle sopivan avun löytäminen ei olekaan aivan helppoa. Turhan usein käy niin, että unetonta hoidetaan lääkkein, jotka eivät ole ongelmattomia nekään.

Unettomuuden kauheus on siinä, että se saattaa kestää vuosikausia. Se myös aiheuttaa esimerkiksi elimistön vastustuskyvyn alentumista, puhumattakaan henkisistä paineista. Aina ei tarvitse nukkua hyvin, mutta olennaista olisi löytää keinoja, joiden avulla unta voi parantaa edes hieman.

Leeni Peltonen kirjoittaa elävästi ja sujuvasti. Hänen vahva läsnäolonsa tekstissä tekee kirjasta helposti lähestyttävän, ja unettomuudesta kärsiville kirja on ehdottomasti suositeltavaa luettavaa. Eipä teoksen avaaminen tekisi pahaa unettoman läheisellekään.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

"Kerron sinulle kaiken", oli Elisabeth sanonut heidän erotessaan. Ajatus sai Saaran hengityksen tiivistymään. Tällaisia asioita tapahtui hänelle, Saaralle. Miehiä, jotka seurasivat Elisabethia keskellä päivää. Ajatus sekä innosti häntä että sai poltteen leviämään vatsasta ylöspäin."

Leena Parkkinen:
Säädyllinen ainesosa
(Teos 2016)
335 sivua
Olen säästellyt kirjoitustani Leena Parkkisen romaanista Säädyllinen ainesosa, sillä kirja sopii mielestäni erinomaisesti meneillään olevaan naistenviikkoon sekä Leenan nimipäivään. Tarinan valokeilaan asettuvat naiset, ja miehet asettuvat valoisan alueen reunoille tai varjoon. Ja millaiset naiset valokeilassa ovatkaan!
Kirjablogien naistenviikkoa emännöi Tuija.

Saara on ehkä päällepäin tavallinen kauppalan tyttö mutta sitkeä ja rohkea. Rakasta, kärsi ja unhoita sopisi Saaran motoksi, ja niin hän kai yrittääkin toimia. Hän yrittää olla muiden toiveiden kaltainen ja unohtaa omat halunsa, tyytyä siihen, mitä on. Olla Juhanin vaimo ja Eliaksen äiti, kotirouva töölöläiskodissa - olisiko siinä riittämiin?

Elisabeth on toista maata. Hän on maailmanmatkaaja, joka taitaa useita kieliä, hän on itsevarma ja osaava. Varsinainen femme fatale, jos sellainen termi tässä yhteydessä sallitaan.

Yhteistäkin naisilla on. Molemmilla on menneisyys, joka vaikuttaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Elisabethin kintereillä menneisyys kulkee konkreettisesti, Saaraa se seuraa symbolisemmin.

Leena Parkkinen kirjoittaa kahdesta naisesta ja naisten välisestä ystävyydestä taitavasti. 1940- ja 1950-lukujen ajankuvat on rakennettu hallitusti, ja melkein voi haistaa savukkeen, kun astutaan Elisabethin kattohuoneiston juhliin.

Jännite astuu mukaan vähitellen, ja yhtäkkiä kirjaa huomaa lukevansa melkein jo henkeä pidätellen. Samalla kuoritaan kerros kerrokselta esille menneisyyttä, joka herättää kysymyksiä melkein yhtä paljon kuin tarinan nykyhetki. Eikä siinä ohessa voi olla miettimättä ajallista kontekstia, avioliittoa, miehen ja varsinkin naisen asemaa. Puhumattakaan rakkaudesta, ystävyydestä, seksuaalisuudesta ja uskollisuudesta. Entä sitten politiikka? Ja ruoka, siitäkin romaanissa puhutaan, paljon. Vaikka aineksia on runsaasti, muodostuu niistä kokonaisuutena tasapainoinen ateria, jonka maut ovat viehkosti sopusoinnussa. Jälkimaku on vahva, suorastaan erinomainen.

Säädyllisestä ainesosasta ovat kirjoittaneet myös ainakin Sara, Tuija, Suketus, MaiskuLaura, Kaisa Reetta, KatriKatja, Arja ja Leena Lumi.

Helmet 2016: 1. Ruuasta kertova kirja.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

"Jimin viereinen sänky on aina tyhjä. Valkoisena ja valmiiksi pedattuna se näyttää siltä kuin se odottaisi jotakuta. Me makaamme kumpikin omassa sängyssämme ja tähyilemme kattoon, minä turkissani ja Jim sairaalan verkkareissa. Me kulutamme aikaa pelaamalla šakkia."
Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus
(Tammi 2016)
Alkuteos Beckomberga. Ode till min familj
Suomentanut Outi Menna
366 sivua
Sara Stridsbergin romaani Niin raskas on rakkaus on saanut osakseen runsaasti myönteistä huomiota, eikä ihme. Tarina on kirpeän kaunis ja koskettava, se väreilee ja kimaltelee tavalla, jollaiseen ei usein törmää.

Näkökulma on Jackien, jonka alkoholisti-isä Jim päätyy Beckombergan mielisairaalaan, kun tytär on 13-vuotias. Jollain tavoin varsin mutkattomasti sairaalasta tulee Jackielle paikka, jossa hän vierailee usein ja joka tulee hänelle tutuksi asukkaineen ja työntekijöineen. Valtava laitos ei toimi viimeisen päälle sääntöjen mukaan vaan seinien sisällä on tilaa persoonille ja erilaisille ihmiskohtaloille. Jackie katsoo heitä ollen läsnä ja kuitenkin sivussa, ja

Keskeistä tarinassa on isän ja tyttären välinen suhde. Jim on hurmuri ja hyvin epäluotettava, päiväkausien katoamiset ja isän etsimiset äidin kanssa ovat osa lapsuutta. Jim elää omien lakiensa lailla ja kaihoaa kuolemaa, eikä hän arastele kertoa tyttärelleen, että aikoo tappaa itsensä. Eihän hänellä oikeastaan ole syytä olla niin tekemättä:
Voisin pyytää Jimiä jäämään, mutta pystyn jo kuulemaan hänen naurunsa. Jimin naurun, joka hyökyy päin aivan kuin kylminä aaltoina. "Voi Jackie, ei minulla ole ketään, jonka vuoksi eläisin, ei minulla ole ketään jota rakastaa. Ei ole koskaan ollut."
Millaista on kasvaa aikuisuuteen isän varjon alla, kun isä päätyy mielisairaalaan ja muistuttelee, että perhekään ei anna syytä elää? Voiko isän kohtalon välttää, kun taakkana on vielä sekin, että Jimin äitikään ei ole ollut aivan tasapainossa?
Olen miettinyt voiko katseenkin oikeasti periä, onko pimeys perinnöllistä.
Isän ja tyttären välisen suhteen kuvaukseen limittyy dokumentaarista kuvausta psyykkisesti sairaiden hoidosta Ruotsissa ja erityisesti Beckombergan sairaalassa, joka päätettiin suurin toivein rakennuttaa vuonna 1929.
Tämä on hyvinvointivaltion nousu pimeydestä. Linna maailman pohjalla, oikeastaan vankila, palatsi kaikille väärämielisille ja viallisille, paikka jossa he saavat kieriskellä seisahtuneessa saastaisessa valossa, yksinäisinä, teljettyinä, unohdettuina.
Vaikka mielen järkkyminen on aiheena raskas, on tarina sillä tavoin ilmava, että lukijalle jää tilaa hengittää. Romaanissa on niin paljon kauneutta, että sitä lukee hyvin mieluusti, ja samalla tulee pohtineeksi monenlaisia kysymyksiä: Onko parannusta olemassa? Kuka on terve, kuka sairas? Kuka on vapaa? Odottaako jossain joku toisenlainen, todellinen elämä? Luonnon kuvaus kulkee kauniisti rinnalla ja muistuttaa siitä, että ihmiset, ihanteet ja hoitokäytänteet tulevat ja menevät, mutta joku jää ja pysyy.

Niin raskas on rakkaus on ihastuttava romaani. Se ei ole juonivetoinen vaan ennemminkin paloista koostuva kuvaus mielenterveyden hoidosta ja hyvinvointivaltiosta sekä erilaisista kohtaloista.
"Ajattelin aina että voisin pelastaa sinut", minä kuiskaan, "mutta ehkei ketään voi pelastaa itseltään. Ehkä tiesit koko ajan, ettei se voisi onnistua, ja minä vain luulin että halusit sitä."
Kirjablogeissa vietetään naistenviikkoa!
Lisää aiheesta Tuijan blogissa.
Tänään nimipäiväänsä viettää muiden muassa Sara. Niinpä on hyvä päivä kirjoittaa Sara Stridsbergin kirjoittamasta romaanista naistenviikon kunniaksi.

Romaanista ovat kirjoittaneet myös ainakin Katja, Omppu, Susa, Arja ja Laura. Suosittelen vilkaisemaan: kaikki eivät suinkaan ole samaa mieltä kirjasta, ja hyvä niin.