lauantai 18. helmikuuta 2017

Aila Ruoho & Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus

"Vanhoillislestadiolaisuuteen liittyy monenlaisia myönteisiä tunteita: uskoa, toivoa, rakkautta, luottamusta, turvaa, iloa, rauhaa. Liike on hengellinen koti, äidin syli. Seurakuntayhteisöä kuvataankin usein nimellä Saara-äiti. Valitettavasti se ruokkii myös kielteisiä tunteita: syyllisyyttä, pelkoa, epävarmuutta, ahdistusta."
Aila Ruoho & Vuokko Ilola:
Usko, toivo ja raskaus
- vanhoillislestadiolaista perhe-elämää
(Atena 2014)
399 sivua
Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan tietokirja Usko, toivo ja raskaus - vanhoillislestadiolaista perhe-elämää kuvaa nimensä mukaisesti monin tavoin perhe-elämää uskonyhteisössä. Suuri yleisö tuntee vanhoillislestadiolaisuuden erityisesti ehkäisykiellosta ja suurperheistä, ja kirjakin nivoutuu noihin seikkoihin moninaisesti.
Epäonnistumiset lastenkasvatuksessakin saa uskoa anteeksi annetuiksi Jeesuksen nimessä ja kalliissa maahan vuotaneessa sovintoveressä, eikä niitä tarvitse sen jälkeen enää muistella; ne on upotettu armon pohjattomaan mereen. Tärkeintä on ottaa kaikki lapset vastaan.
Kirjaa rakentuu elämänkaaren mukaisesti: lapsuudesta suurperheessä siirrytään lestadiolaisnuoren seurustelun kautta avioliittoon, jota puolestaan luonnollisesti seuraa lasten odotus ja synnytykset, jotka muodostavat yhdessä elämän "ruuhkavuosikymmenet". Arjen kuvausten lisäksi teoksessa pohditaan uupumusta, jonka yksi kiistämätön syy lienee uskonyhteisö tiukkoine sääntöineen, sekä uskoa itsessään.
Hengellisellä yhteisöllä, joka ohjeistaa hylkäämään oman järjen käytön, on vähintäänkin osavastuunsa niiden ongelmien synnyssä, jotka ovat suoraa seurausta yksilöön kohdistuvista kohtuuttomista vaatimuksista.
Erityisesti naisen asema on vanhoillislestadiolaisten keskuudessa varsin murheellinen. Avioliiton auvoisaan satamaan purjehdittuaan nainen saa usein siirtää omat unelmansa ja tarpeensa ylähyllylle odottamaan aikaa parempaa, ja elämästä tulee jatkuva raskauksien, synnytysten ja vauva-aikojen kierre:
Yhteisön ydinopetus on, että naisen tulee huolehtia miehen tarpeiden tyydyttämisestä, Naisen tarpeista ei puhuta. Naisen ruumista hallitsee sekä hänen miehensä että yhteisö, jolle naisen on alistuttava tuottamaan uusia jäseniä.
Vaikka näkökulma vanhoillislestadiolaisuuteen on varsin kriittinen, tuodaan esille myös seikkoja, jotka tuovat ihmisille iloa ja turvaa. Esimerkiksi käsitys avioliiton sitovuudesta tuo monen elämään vakautta ja turvaa, ja tyypillisesti vanhoillislestadiolaiset nähdään ahkerina ja hyvinä työntekijöinä. Toki yhteisö myös tuo tukea ja turvaa, vaikkakin esimerkiksi uupumukseen saatetaan suhtautua ymmärtämättömästi ja tiukassa yhteisössä saattaa muutoinkin olla vaikeuksia ymmärtää erilaisia tapoja elää.
Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä yhteisö tarkkailee ja valvoo monia muitakin jäsentensä asioita kuin vain naisten vatsakumpareen pulleutta.
Yhteisön kuvauksessa on väistämättä kysymys yleistämisistä, eikä niitä voida Ruohon ja Ilolan teoksessakaan välttää. Varmasti vanhoillislestadiolaisia perheitä ja ihmisiä on monenlaisia, mutta Usko, toivo ja raskaus -kirjassa etualalle asettuvat enemmän tai vähemmän kielteiset näkemykset ja kokemukset yhteisöstä. En kuitenkaan voinut lukiessani olla miettimättä, onko kielteisten kokemusten ja uskonnon välillä aina selvä syy-seuraussuhde. Toki pitää myös muistaa, että tarinoista välittyy myönteisyyttäkin, jonka taustavoimana on yhteinen usko. Lisäksi kriittisyys on varmasti tarpeen: ehkä keskustelun myötä olisi mahdollista lieventää eräitä säännöksiä, jotka eittämättä johtavat uupumukseen ja kokonaisten perheiden pahoinvointiin tai ainakin lisäävät riskiä väsyä kohtuuttomasti.

Autenttiset kokemukset ovat teoksessa vahvasti läsnä, sillä olennainen osa kokonaisuutta ovat haastattelut, joita varten Ruoho ja Ilola ovat laatineet kysymyslistan. Haastattelut on tehty sähköpostitse. Otanta on lopulta kohtuullisen pieni, 30 haastateltavaa, enkä saanut selville, miten haastateltavat valikoituivat. Joka tapauksessa moniäänisyys on kokonaisuudelle hyväksi, sillä sen myötä välittyy erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan äänet vaikuttavat maltillisilta, ymmärtäväisiltä mutta myös kriittisiltä.

Tästä tietoteoksesta ovat kirjoittaneet myös ainakin Katja, Amma, Maria, AnnaTuija, Maija ja Marjatta.

Helmet 2017: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

perjantai 17. helmikuuta 2017

BFF-lukuhaaste päättyikin jo


Sen verran kiireinen viikko on ollut, että ystävänpäiväkään ei soittanut kelloja BFF-lukuhaasteen suhteen: vasta nyt huomasin, että ystävyyteen liittyvä lukuhaastehan päättyi jo tiistaina, ystävänpäivänä.

Luin haasteeseen kolme kirjaa. Terhi Törmälehdon vakuuttavassa esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017) ystäviä yhdistää uskonto, vaikka maantieteellinen etäisyys kasvaa tuhansiksi kilometreiksi. Chris Ayresin ja Ozzy Osbournen elämäkerrassa Minä, Ozzy (Like 2010) päähenkilö Orbourne tuo useaan kertaan esille sen, miten Sharon on sekä puoliso että paras ystävä. Heli Laaksosen murteellinen näytelmä Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) puolestaan kertoo kypsän iän ystävyydestä lämmöllä.

Sattumaa oli, että haasteeseen valikoituneet kirjat edustavat kaikki eri genrejä. Lisäksi elämäkertateoksen koin äänikirjana.

Kiitos Kira Niialle lämminhenkisestä haasteesta!

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Kristiina Vuori: Neidonpaula

"Me olimme tottuneet siihen, että jaoimme kaiken. Niin lelut, vaatteet kuin einestäessä leivänkin. Miksi emme sitten jakaisi myös tulevaisuuttamme, elämäämme?"
Kristiina Vuori:
Neidonpaula (2015)
Äänikirja 2016
Lukija Kirsti Valve
Kesto 20h 31min
Kristiina Vuoren Neidonpaula kilahti puhelimeeni Elisa Kirjan tarjousmyynnin myötä. Vaikkei historiallinen viihde varsinaisesti ominta aluettani olekaan, päätin ostaa kirjan, joka sisältää kiinnostavia elementtejä, kuten kaksossiskokset ja heidän verenperintönsä, joka ei ole aivan tavanomaisin.

Truda ja Brita ovat Ilveksen tietäjäsuvun jälkeläiset, jotka kantavat mukanaan suvun lahjaa ja taakkaa. Brita on parantaja, joka iloitsee lahjastaan, mutta Truda kammoksuu taakkaansa, sisällään asuvaa kissapetoa. Ihmekös tuo, kun ympäristö ei ole kovin suopea erilaisuudelle: luostariympäristössä Naantalissa eletään tiukan ohjesäännön mukaan eikä veljeilyä muiden kuin kristittyjen voimien kanssa katsota hyvällä. Edes tyttöjen isä ei hyväksy luonnonvoimia, eikä äiti pian enää ole paikalla neuvomassa, kuinka salaperäisen perinnön kanssa toimia.
Puristan silmäni tiukkaakin tiukemmin kiinni ja yritän hillitä uudelleen nousevaa pahoinvointia. Minä olen suden kutsuja. Olen äitini tytär, niin hyvässä kuin pahassa, ja eritoten juuri siinä pahassa.
Vuodet vievät Trudan ja Britan luostariympäristöön, missä vastaan tulee nuori Lukas, maalarikisälli. Hän aiheuttaa tietynlaista jännitettä identtisten kaksosten välille, sillä molempia kiinnostaa ruotsalainen komistus. Truda, joka tarinaa kertoo, tosin on kihlattu jo toisen kanssa, ja Britaa puolestaan odottaa osa Kristuksen morsiamena.

Eräiden sattumusten myötä kolmikon tiet erkanevat, niin myös Trudan ja Britan. Truda suuntaa meren ylitse Ruotsin puolelle ja joutuu monin tavoin taistelemaan tunteidensa ja sisäisen voimansa kanssa. Tilannetta ei suinkaan helpota sulhanen, Jeppe, joka on valmis pitämään kiinni kihlatustaan, vaikkei tätä puhtoisista puhtoisimmaksi enää voi kutsua.

Neidonpaula on taattua historiallista viihdettä, jota sävyttävät mystiset voimat. Ajankuva on taiten luotu, kieltä myöten, ja genrensä edustajana romaani on eittämättä onnistunut.

Minun vain on myönnettävä, että historiallinen viihde ei tämänkään kirjan jälkeen kuulu suosikkeihini. Rakkauden perään huokailu ja tunneasioiden vatvominen eivät oikein jaksa herättää innostusta, varsinkaan kun asioiden liikkeellepanevana voimana on - mikäs muu kuin - rakkaus. Toki historiallinen miljöö on tarinassa mainio lisä, mutta henkilöt eivät juuri onnistuneet herättämään minussa sympatiaa, eivät myöskään kielteisiä tunteita, joten suuremmin en jaksa innostua siitäkään, mitä heille tapahtuu.

Tähdennän kuitenkin, että tällä kertaa vika on eniten lukijassa. Olen varma, että historiallisen, romanttisen viihteen ystäville Neidonpaula on antoisa ja viihdyttävä kokemus. Sen osoittavat esimerkiksi seuraavat ilahtuneet arviot:
Kirsin kirjanurkka, Kirjahilla, Kirjanainen ja  Kirjasähkökäyrä.
Hieman varautuneemmin romaanin on suhtauduttu ainakin Vinttikamarissa.

Helmet 2017: 34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

"Kynä pyöräyttää punaisen kehän mustien kirjainten ympärille. Ikkunasta hymyilevät vuorten uurteiset peikonkasvot, tutut arvet ja känsät. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky. Sanon sanat ääneen."
Terhi Törmälehto:
Vaikka vuoret järkkyisivät
(Otava 2017)
288 sivua
Terhi Törmälehto tarttuu esikoiskirjassaan uskonnollisuuteen: tarinan aiheena on helluntailaisuus. Vaikka vuoret järkkyisivät kulkee kahdessa aikatasossa ja kahdessa paikassa: luvut kertovat vuorotellen 1990-luvun Kainuusta ja nykyajan Kolumbiasta. Päähenkilö on Elsa, jota tarkastellaan menneisyydessä kolmannessa persoonassa, nykyajassa minäkertojan silmin.

Nuori Elsa asuu vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa Kainuussa, eikä uskonnollisuus ole kotona vierasta. Mummu ja ukki ja koko körttikansa kävivät seuroissa, jotkut kävivät messussa, jopa äiti joskus missä lie vigilioissa. Silti ensimmäiseen helluntaiseurakuntaan pitää lähteä salaa, selityksiä keksien, eikä nuoren lukiolaisen liittymistä uuteen ympäristöön katsota hyvällä. Varsinkin äidin, joka on kovin kaukana uskonnollisesta ajattelusta, on vaikea Elsan valintoja ymmärtää.

Nuoruuden aika on monin tavoin itsen etsimistä, ja siitä on kysymys Elsankin kohdalla. On kiintoisaa, miten uskonnolliseen yhteisöön liittyminen rinnastuu "tavanomaisempiin" asioihin, joita moni nuori kokeilee: äiti suorastaan ilahtuu, kun kohtaa Elsan Alkossa, ja toivoo tytön päätyvän niiden tavanomaisempien asioiden pariin. Totuus viinakauppavierailun takana on kuitenkin toinen:
- Nyt on kuulkaa niin, että me rukoillaan Kainuun Alkot Herran huoneiksi.
Kiihkeä asettuminen osaksi uskonyhteisöä on kuvattu uskottavasti ja paikoin myös koomisesti. Nuorta Elsaa tarkastellaan lempeästi, ymmärtäen: helluntailaisuudesta kasvava nuori löytää samanhenkisiä ihmisiä ja merkityksiä elämälle, jos kohta myös sieluntuskaa, joka seuraa siitä, kun muut eivät ymmärrä, mitä pelastumisen eteen pitäisi tehdä. Epäilys kulkee nuoren naisen mukana alusta alkaen, ja tuskaa tuottaa sekin, kun kielilläpuhumisen lahjaa ei vain kuulu, vaikka kuinka rukoilee. Sitten, kun lahja saapuu, on sen hallinta välillä vaikeaa.

Nykyajan Kolumbiassa elää aikuinen Elsa, joka on ajautunut uuteen kotimaahan helluntaiseurakunnan myötä ja herättää vaalealla ihollaan ja "sinisillä" silmillään huomiota. Elsan tehtävänä on pelastaa Manuel, joka on päässyt pois sissien vankeudesta fyysisesti mutta ei henkisesti. Seurakunnassa Elsalle kaavaillaan suurempaakin tehtävää uskon lähettiläänä, mutta epäilykset kalvavat naista kovin voimallisesti. Manuel, hänen taitonsa puhua kielillä ja sittemmin katoamisensa ajavat Elsan entistä suurempaan kriisiin.
Tuosta miehestä minä pidän. Äkkiä tajuan, että tuon miehen Jumalasta en enää tiedä.
Ja vaikka mitään en niin tahtoisi kuin tietää missä Manuel on ja tuleeko Manuel vielä minun luokseni, joskus väsyn paitsi kysymyksiini, myös vastauksiin. Siihen että kaikella on tarkoitus ja jossain vastaus kaikkeen. Ettei sade voi olla vain sadetta. Ikävä pelkkää ikävää.
Uskonnollisiin kysymyksiin kietoutuu myös kysymys siitä, millaisia ihmiset ovat. Elsa joutuu ystävättärensä avustuksella kyseenalaistamaan omia näkemyksiään siitä, kuka on hyvä ja kuka paha, mitä ihmisistä näkee ja mitä he todellisuudessa ovat, kuka uskoo samaan jumalaan.

Terhi Törmälehto kirjoittaa hyvin kauniisti. Hän luo kielestä omanlaistaan, kun syliin nostetaan tiitterämmin ja musiikki mylyää. Vaikka vuoret järkkyisivät on melankolinen kuvaus uskosta ja epäilyksestä mutta ei pelkästään niistä vaan myös esimerkiksi ystävyydestä, rakkaudesta ja ihmisen asemasta osana erilaisia yhteisöjä. Sekä helluntailaisuus että Kolumbia piirtyvät esiin vahvoina, asiantuntevasti, ja vaikka alkuun meni aikaa, ennen kuin pääsin tarinaan sisälle, muodostui lukukokemuksesta lopulta oikein hyvä.

Kirjasta muualla: Kirja hyllyssäKirja vieköön!, Hyllytontun höpinöitäKirjahakuinen persoonallisuushäiriöKirjaluotsi, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

Helmet 2017: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis. Timo Nummisen luoma kansikuva on viehättävä!

perjantai 10. helmikuuta 2017

Huumorintajuni on kuollut

Odottaako huumorintajuni puiden tavoin lämpimämpää säätä?
Vuosi 2017 jäänee mieleeni ainakin siitä, että ymmärsin huumorintajuni siirtyneen manan majoille. Ehkä on niin, että muut ovat asian huomanneet jo aikoja sitten ja kiittelevät nyt sitä, että vihdoin olen minäkin herännyt todellisuuteen.

Olen tässä alkuvuonna lukenut kaksi kirjaa, joista molempien piti ennakkotietojen mukaan olla hauskoja. Mikko Kalajoen romaanin Miesmuisti slogan näyttää olevan: "Naurat, kunnes lopetat." Minä en lukiessani nauranut, tai lopetin ennen kuin ehdin aloittaa - enkä siis huomannut nauraneeni. Jossain kohtaa hymähdin mutta enemmänkin ärsyynnyin kohelluksesta. Jossain kirjaa suositeltiin "hyvästä huumorista" pitävälle. En siis selvästikään ymmärrä hyvää huumoria.

Juuri luin erään esikoisromaanin, joka on kustantajan mukaan "tragikoominen tarina", eli sen kai olisi pitänyt naurattaa. Eipä naurattanut. Ehkä jossain kohtaa hymähtelin mutta ihan kauhean hauskoja juttuja en kirjasta löytänyt. Vaivaannuttavia ja jopa vastenmielisiä tapahtumia kyllä löysin. (Kirjasta sanon myöhemmin muutaman sanasen lisää, koko mielipiteeni ei ole tässä.)

Itse asiassa kirjan äärellä sattuu harvoin niin, että nauran vedet silmissä. Syynä voi olla se, että harvemmin lähtökohtaisestikaan valitsen kirjaa, jonka on tarkoitus naurattaa. Tai sitten se, että luen otsa kurtussa asioista, joille muut nauravat vedet silmissä.

Huumorintajuttomuuteni ei kuitenkaan kohdistu vain kirjoihin. En kovin usein pidä hauskoina myöskään sellaisia "koko kansan viihdeohjelmia" kuin vaikkapa Posse ja Putous.

Olen siis tullut siihen tulokseen, että minulla ei ole huumorintajua. Voi olla, että sitä on joskus on ollut mutta nyt se on päässyt hoidon puutteessa kuolemaan. Tai sitten sitä ei ole koskaan ollutkaan, olen vain kuvitellut toista.

Tästä kipeästä oivalluksesta avauduttuani siirryn hiljaisuuteen synkistelemään ja pohtimaan, onko aika haudata huumorintaju lopullisesti vai elättelenkö toiveita sen paluusta luokseni. Onneksi ilmankin taitaa selvitä.

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

"--katsot minua ja kerrot erityisestä kuolemaa edeltävästä todellisuudesta, joka riisuu ihmiseltä kaikki suojat ja pakottaa kohtaamaan elämän vailla toivoa armahduksesta, en ymmärtänyt sinua, ymmärrän nyt mutta sinua ei enää ole, on vain käsittämätön tyhjyys ja olen oppinut elämään kalseuden keskellä, mitään odottamatta."
Tom Malmquist:
Joka hetki olemme yhä elossa
(S&S 2017)
Alkuteos I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv 2015
Suomentanut Outi Menna
326 sivua
Tom Malmquistin esikoisromaani Joka hetki olemme yhä elossa perustuu tositapahtumiin. Se tuo lukijan eteen Malmquistin kokemia todellisia tapahtumia, kun perheenlisäyksen odottaminen, onnellinen asia, muuttuu traagiseksi. Syntymästä tuleekin kuolemaa, ja elämän ääripäät ovat läsnä samanaikaisesti. Odotettu tytär syntyy, tyttären äiti ja Tomin puoliso Karin kuolee.

Kirjan lukeminen on alkuun piinaavaa. Se, mitä Karinille tapahtuu, on tiedossa jo kirjaa aloittaessa. Lukijaa kuljetetaan Tomin mukana tehovalvontaosastolle ja Karinin vuoteen viereen, sitten lääkärin luokse, odottavien omaisten luokse, vastasyntyneen luokse, takaisin Karinin luokse ja niin edelleen ja niin edelleen. Paikat vaihtuvat, tunteet vaihtuvat, toivo herää kadotakseen taas, ja Tomin rinnalla lukija on tapahtumien ytimessä, eikä se tietenkään tunnu mukavalta, ei pidäkään. Ja sitten tulee välietappi, jonkinlainen käänne:
Nygren katsoo kelloa ja lisää: Potilas todettu kuolleeksi kello 06.31.
Karinin menehtymisen jälkeen alkaa tarinan toinen vaihe. Siirrytään sairaalasta kohti tavanomaisempaa elämää, jota kuitenkin varjostaa äskettäin kohdattu tragedia. On aika ennen ja aika jälkeen, ja jälkimmäistä aikaa kuvaa Karinin poissaolon lisäksi myös tyttären läsnäolo: uuden elämän ihme. Tom palaa muistoissaan elämään Karinin kanssa ja elää samalla nykyhetkeä, johon poismennyt on jättänyt suuren aukon.

Takaumien kautta avautuu kuva parisuhteesta, jossa oli paljon hyvää. Kuitenkin on hyvä, että Karinia ei maalata pyhimykseksi vaan sekä hän että Tom piirtyvät esiin todellisina, aitoina ihmisinä, joissa on omat särönsä. Pariskunta voisi olla kuka tahansa tavallinen pari, jota vain sattuu kohtaamaan suuri onnettomuus.

Erityisesti Joka hetki olemme yhä elossa on kertomus surusta. Tomin suru tulee lähelle vaikka jää toisaalta etäälle. Surussa ei vellota vaan siitä puhutaan ennemminkin toteavasti, paikoin viileästikin, mutta se sopii aiheeseen: Malmquist kertoo kielellä, joka on surun kuva. Kun tapahtuu liian kauheita asioita, voi myöhemmin tuntua, kuin olisi ollut kaiken keskellä unessa ja toiminut koneen lailla, pysähtymättä suuremmin miettimään. Tämän kokemuksen Malmquist tavoittaa erittäin hyvin. Hän ei sorru pateettiseen murheessa rypeemiseen vaan näyttää, mitä on menetys ja ikävä.

Erityisesti tarinan alku, kun Karinin kohtalo vielä on avoin vaikka kuitenkin lukijan tiedossa, on hengästyttävä. Kiireen ja epävarmuuden tuntu luodaan pitkin virkkein, joita rytmittävät lyhyet tokaisut, ja kerronnan lomaan upotetuin repliikein. Sama tyyli rakentaa tunnelmaa säilyy myöhemminkin, eikä miljöön muuttumisen tarvitsekaan muuttaa tyyliä, sillä suru pysyy eikä katoa, ei ehkä vuosienkaan kuluttua.
Sanoiko Göran jotain outoa? tiedustelen, ja Stefan kysyy: Milloin sen vaimo kuoli? Anna-Karin, joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa kai, vastaan. Eli kauan sitten, Stefan sanoo ja jatkaa: Se puhui vaimostaan ihan kuin hautajaiset olisivat olleet eilen.
On selvää, että Joka hetki olemme yhä elossa on murheellinen kirja, eihän se voi muutakaan olla. Malmquistin käyttämä kieli ja kerronta kuitenkin etäännyttävät, mikä tuntuu tarpeelliselta. Romaani on vavahduttavan hieno ja mieleenpainuva - uskallan jo nyt arvailla, että käsissä on tämän kirjavuoden yksi huippu.

Murheellisuudesta huolimatta tarinassa on lohtua: Pienen Livia-tyttären myötä uusi elämä on vahvasti totta, samalla kun totta on kuolema. Syntymä ja kuolema muodostavat vahvan kontrastin, ja niiden välissä on elämä.
Olen allerginen ihmisten lokeroinnille riippumatta siitä, puhutaanko kiltteydestä vai ilkeydestä, Karin oli monella tapaa inhottavuuden vastakohta, Karin täydensi minua, minun puutteitani, minun kiivasta temperamenttiani, minun pikkumaisuuttani, minun pitkävihaisuuttani, lista on ihan saakelin pitkä, usko huviksesi, mutta hän lievensi kaikkia paskamaisia ominaisuuksiani, sai minut ottamaan vastuuta, Karin oli ainoa jota minä kuuntelin ja hän opetti minut pitämään itsestäni, kiltti oli yksi hienoimmista sanoista mitä Karin tiesi, merkitykseltään siis, kuka tahansa muu olisi saanut kuolla mutta ei Karin, sen olisi pitänyt olla minä, Karinin olisi pitänyt jäädä Livian kanssa, Karin ansaitsi elää enemmän kuin minä, Karin ansaitsi pitkän, onnellisen elämän.
Mrs. Karlsson on lukenut kirjan alkukielellä MarikaOksa suomeksi.

Helmet 2017: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Minna Rytisalo: Lempi

"Sinä et olisi koskaan jättänyt lastasi etkä minua. Sellainen sinä et ole. Et voi olla. Ethän, Lempi."
Minna Rytisalo: Lempi
(Gummerus 2016)
234 sivua
Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi oli viime kesän todellinen kirjatapaus varsinkin, kun Hesarikin äityi teosta vuolaasti kehumaan. Kiittäviä arvioita on vilissyt siellä, täällä, ja kun niin käy, nousevat minun kohdallani niin odotukset kuin myös nurinkurisesti kirjaan tarttumisen kynnys aika korkealle - nimimerkillä Neljäntienristeys oli pitkään lukematta.

Lempiin kuitenkin päätin tarttua, jotta tietäisin, mistä tässä kohinassa oikein on kysymys. Kirjastosta kirja saapui kahden viikon pikalainana, joka sekin innoitti avaamaan romaanin kannet saman tien.

Pienen haasteen lukemiselle asetti todella se, että odotukset olivat jo asettuneet kovin korkealle. Vaikka varoin etukäteen arvioiden tarkkaa lukemista, en onnistunut asettumaan sellaiseen kuplaan, että olisin voinut aloittaa lukemisen täysin puhtaalta pöydältä. Sen verran esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on kirjaa kehuttu. Toki hyvä niin: hienoa, että kotimainen romaani saa niin runsaasti hehkutusta osakseen. Mutta sitten se varjopuoli: kun odotukset ovat (epärealistisen?) korkealla, pitäisi kirjan kyetä taikatemppuihin. Niinpä alkuun ihmettelinkin, mitä oikein on hehkutettu, varsinkin kun Viljamin ääni ei oikein onnistunut minuun vetoamaan. 

Niin, tarinaahan kerrotaan kolmen henkilön kautta: Viljami, Elli ja Sisko ovat kaikki kytköksissä Lempiin, josta ja jolle he puhuvat. Kun päästään Ellin näkökulmaan, on kiihkeässä äänessä jotain pinnan alle piilotettua, ja se houkuttaa. Viljamin kaipuun ja ihailun jälkeen Ellin raivo tuo tarinaan rosoa.
Totta kai minä sinut tiesin, kauppiaan leuhkan ylioppilastyttären. Ja senkin tiesin, miten siskoosi oli niitä saksalaisten morsiamia, kaikkihan siitä puhuivat. Mutta että päätit tulla Viljamille! Pienen tilan nuoreksiemännäksi, sinä joka olit tottunut istumaan koulun penkillä sääret silkkisukin verhottuna, hakemaan isäsi kaupasta sokeria, jos mieli teki. Mitä oikein kuvittelit?
Kolmantena kuultava Siskon ääni on oiva päätös ja loppuyhteenveto tarinalle. Siskon kautta avautuu laajempi kuva, sillä hän - vaikka sisko onkin - katsoo asioita sopivasti etäämmältä, myös ajallisesti. Itse asiassa Siskon tarina on niin kiehtova, että sille olisin suonut enemmänkin tilaa. Sisko on myös henkilönä moniulotteisempi kuin edelliset äänet.

Niinhän siinä kävi, että kun pääsin tarinaan sisälle ja odotukseni muuttuivat realistisemmiksi, alkoi tarina vetää. Minna Rytisalo kirjoittaa ehyesti ja tasapainoisesti. Lempin kuvaaminen kolmen henkilön kautta on kiinnostava ratkaisu, jos toki varsinkin Viljami ja Elli ovat melko lailla yhden tunteen henkilöitä. Näkökulmat kuitenkin todentavat sen, miten eri tavoin sama ihminen voidaan nähdä.
Sinä olet aina ollut minun mukanani, Lempi.

Helmet 2017 -haasteessa kirja sopii mainiosti kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja. Kovin monessa blogissa Lempiä on vuolaasti ylistetty, ja voittihan kirja juuri Blogistanian Finlandiankin

torstai 2. helmikuuta 2017

Minä, Ozzy

"Useammin kuin kerran olen heilunut samanaikaisesti kaikkien edellä mainittujen aineiden vaikutuksen alaisena. Sanotaan vaikka niin, että en todellakaan ole mikään kävelevä tietosanakirja. Lukemanne kirja on koottu niistä sirpaleista, jotka hyytelöksi muuttuneet aivoni suostuivat luovuttamaan, kun yritin hahmotella elämäntarinaani. Jotain jäi käteen, mutta paljon unohtui."
Chris Ayres ja Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy
(Like 2010)
Alkuteos I am Ozzy 2009
Suomentanut Ilkka Salmenpohja
Äänikirjan kesto 14h 39min.
Lukija Petri Hanttu.
Ozzy Osbourne ei varsinaisesti kuuluu idoleihini. Ensimmäisenä miehestä tulee mieleen mustiin pukeutunut pimeänpuoleinen tyyppi, jonka musiikkikaan ei varsinaisesti säväytä ja joka kuulemma puri lepakon kaulan poikki joskus keikallaan. Toiseksi mieleen tulee haparoiden kulkeva kumarainen kaveri, joka hokee sanaa fuck.

Silti tartuin Elisa Kirjan tarjoukseen ja latasin puhelimeeni äänikirjaversion teoksesta Minä, Ozzy. Kirjan tekijöiksi on merkitty Chris Ayres ja Ozzy Osbourne. Sitä, missä määrin kirjan on kirjoittanut Ayres, ei ole minulla tietoa, mutta sujuvasanaista kerrontaa teos sisällään pitää - ja siitä kallistun kiittelemään erityisesti Ayresia. Kertomus uskomattomasta elämästä on pakattu hyvään pakettiin, ja kirjaa kuunteli kyllä mielellään. Petri Hanttu lukee Osbournen edesottamuksista mainiolla otteella.

Minä, Ozzy on kronologisesti etenevä kertomus siitä, miten arasta ja pelokkaasta pikkupojasta kasvoi rock-tähti, jota pimeyden ruhtinaaksikin on tituleerattu. Se on myös kertomus siitä, miten lukihäiriöisestä köyhän perheen kasvatista tulee rikas ja kansainvälinen tähti. Lisäksi se on kertomus perheestä, rakkaudesta, odotuksista, toiveista, pettymyksistä - melko tavallisesta elämästä siis, vaikka loppujen lopuksi Osbournen elämässä on hyvin vähän mitään tavallista.

Se, että Ozzy Osbourne on ylipäätään hengissä, on pienoinen ihme - yksi epätavallisuus muiden joukossa. Moni tavallinen tallaaja olisi jo heittänyt lusikan nurkkaan, jos sisuksiin olisi vedetty huumeita ja muita päihteitä Osbournen malliin. Rockatessa roiskuu, ja erikoista on sekin, miten tarinan päätähti selviää hengissä muistakin koettelemuksista, kuten lentokoneen törmäämisestä ja mönkijäturmasta.

Ozzy Osbourne on kirjan perusteella elänyt hyvin epätavallista elämää. Ehkä silti koskettavinta tarinassa on se, miten Osbourne kuvaa tavallisia asioita, epäonnistumisiaan ja arkisia ilojaan, varsin aidon tuntuisesti. Vuosikymmenten huume- ja päihdeongelman tiedostaminen raitistumisineen antanee toivoa monille muillekin, joskaan kovin moni ei ihan samanlaiseen päihderupeamaan toivottavasti päädy ennen päätöstä lopettaa itsensä rääkkääminen väärinkäytöllä.

Kuten jo aiemmin totesin, Minä, Ozzy on sujuvasanainen teos. Kerronta on lennokasta ja hersyvää, ja esimerkiksi huumeisiin liittyvät kiertoilmaukset naurattivat, vaikka vakavasta asiasta onkin kysymys.
Ryntäsin katsomaan, pihisikö äijässä henki. Huusin Thelmalle:
"Mitä helvettiä sun päässä liikkuu? Pastori vaihtaa kohta hiippakuntaa! Mähän sanoin että siihen kakkuun ei saa koskea. Ukko pisteli poskeensa sellaisen määrän afgaanilaattaa, että sillä tainnuttaisi norsunkin!"
Toisaalta esimerkiksi rehellisen syyllisyydentuntoinen kuvaus oman pojan isäkaipuusta myös itketti. Vaikka tuhlailevainen ja huumehuuruinen elämäntapa on etäinen, on tarinassa tarttumapintaakin. Elämäkerta tarjoaa viihdyttävän kurkistuksen elämään, joka on ollut vuosikymmeniä mediassa esillä tavalla ja toisella. Se, mikä on totta ja mikä ei, taitaa lopulta olla aika epäolennaista. Kirjansa alussa Osbourne toteaakin, että muut saattavat muistaa kirjassa kuvatut tapaukset toisin. Olkoot siis niin.

Viime kuukausina Ozzyn toinen vaimo, Sharon Osbourne, on ollut tavallista enemmän esillä suomalaismediassa, luotsasihan hän suomalaista Saara Aaltoa eteenpäin Britannian X-Factorissa. Vaikka suhteen alku oli myrskyisä ja vaikea, tuo Osbourne useaan kertaan esille sen, että vaimo on hänen paras ystävänsä. Siksipä osallistun tällä teoksella BFF-lukuhaasteeseen.

Teoksesta toisaalla: Kirjavinkit, Villasukka kirjahyllyssä ja Pihin naisen elämää.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Juhani Aho: Papin tytär

"Elli oli hänen nimensä.
     Jo pienenä teki hänen mielensä tikapuille kiivetä, ensin alimmalle piille, sitten piitä ylemmä, yhtä piitä, kahta, ja määrä oli päästä neljännelle piille, joka oli paksumpi kuin muut. Ja sieltä sitten katsella alaspäin keittiön rappusille, jossa kerjäläislapsia leikitteli, ja eteenpäin pihamaata pitkin, jonka keskellä Musti makasi käppyrässä."
"Juhani Ahon koski" - Huopanankoski Viitasaarella.
Kirjabloggaajien klassikkohaasteessa on meneillään jo neljäs kierros, ja tällä kertaa haastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi. Klassikkohaaste on siitä mukava, että siitä on tullut jo perinne, jota osaa odottaa. Lisäksi haaste ilahduttaa siinäkin mielessä, että valinnanvaraa riittää aina vain: lukemattomia klassikoita kun on edelleen nolostuttavan paljon.

Aiemmilla kierroksilla olen lukenut ulkomaisia klassikkoteoksia, joten tällä kertaa olikin hyvä tarttua kotimaiseen teokseen semminkin, kun meneillään on kotimaamme suuri juhlavuosi. Kotimaisissa klassikoissakin riittää vielä tutustuttavaa moneen, moneen haasteeseen, mutta tällä kertaa luettavakseni valikoitui muutaman mutkan kautta kirja ajalta ennen itsenäisyyttä.

Juhani Ahon pienoisromaani Papin tytär on Ellin kasvutarina. Romaanin aikana Elli kasvaa pikkutytöstä nuoreksi naiseksi, joka joutuu puntaroimaan, jääkö odottamaan todellista rakkautta vai tyytyykö siihen, mitä saa.

On hämmästyttävää, miten yli satavuotias kirja tarjoaa yhä edelleen jotain olennaista ihmisluonnosta. Aho tavoittaa vakuuttavasti nuoren tytön mielenmaisemaa, kun Elli kamppailee epävarmuuden ja huonommuudentunteensa kanssa. Vanhempien kömpelyys ja ympäröivän yhteisön odotukset kilpistyvät Elliin, joka etsii omaa paikkaansa ja kasvaa nuoreksi ajassa, jossa lapsen (varsinkaan tytön) kouluttaminen ei ole itsestäänselvyys ja tie kohti avioliittoa näyttää olevan valmiiksi määritelty. Ellin yritykset löytää itsensä ja saada osakseen arvostusta ovat aika ajoin nekin kömpelöitä, joskus kypsymättömiä, joskus ihastuttavia osoituksia mielen lujuudesta olkoonkin, että tyttö on epävarma ja kasvuiässä muiden arvioiville katseille altis. Ellin mieli kaipaa kauemmas kotipihasta, ja kiehtovasti tarinaan rakentuu vastakkainasettelua mielen lennon ja ympäröivien ihmisten asettamien rajojen välille - kun pitäisi olla tavallinen ja kunnollinen eikä haikailla ja unelmoida.

Tarinassa huomio kohdistuu vahvasti Elliin, joka on ympäröivän yhteisön jäsen, kiistatta, niin hyvässä kuin pahassa. Muiden odotukset ja käsitykset vaikuttavat vahvasti paitsi tarinan päähenkilöön, myös muihin - esimerkiksi sulhasehdokas Arthuriin - ja tuota sisäisen ja ulkoisen välistä ristiriitaa Aho kuvaa hyvin.

Nykylukijan silmiin Papin tytär on toki paikoin naiivi, mutta silti se on edelleen myös vakuuttava ja ajaton. Ei ihminen niin suuresti ole Ahon ajoista muuttunut, edelleen paineet tulla hyväksytyksi ja huomatuksi vaikuttavat niin nuoriin kuin vanhempiinkin. Kauniisti Aho kieltä käyttää ja sielukkain lausein luo tunnelmaa, joka vetoaa nykylukijaankin.

Papin tyttären tarinalle jatkoa tarjoaa Papin rouva - luulenpa, että se täytyy lukemistoon sisällyttää myöskin.

Aiemmat klassikkohaasteosallistumiseni:
  1. Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
  2. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
  3. William Shakespeare: Kesäyön unelma

maanantai 30. tammikuuta 2017

Kuinka klassikkohaastekirja valitaan?

Klassikoita, klassikoita.
Kirjabloggaajien klassikkohaaste on taas käsillä! Neljättä kertaa haaste kokoaa bloggaajia lukemaan klassikkoteoksia, ja tällä kertaa rupeamaa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.


Nyt ei käsillä kuitenkaan ole klassikkopostaus vaan tarina siitä, kuinka luettavaa kirjaa ei ehkä kannata valita, ellei halua tehdä niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kirjan valikoimisesta arjen haastetehtävää.

Yksinkertaisimmillaan kirjan valinta tapahtuu näin:
  1. Pidä listaa klassikoista, jotka vaikuttavat kiinnostavilta. (Esimerkiksi klassikkohaastepostauksista löytyy hienoja vinkkejä!)
  2. Hanki kirja vaikkapa kirjastosta itsellesi.
  3. Lue kirja.

Vaikeammaksi asian voi tehdä siten, että ei pidä klassikkolistaa vaan luottaa pettämättömään muistiinsa. Viime kesänä klassikkohaastebloggauksia lukiessani ihastelin, miten kiehtovia kirjoja on maailma pullollaan. Mutta en kirjoittanut mitään muistiin. En yhtäkään nimekettä.


Klassikkohaasteen lähestyessä kannattaakin sitten käyttää aikaa itsensä soimaamiseen. Lisäksi voi epätoivoisesti inttää, että nyt ei löydy mitään luettavaa, vaikka ihan hyvin tietää, että klassikoista sitä luettavaa varmasti löytyy.

Seuraava askel on se, että valitsee kirjan, joka hieman kiinnostaa ja on jollain tapaa tuttukin. Esimerkkinä toimikoon Minna Canthin Papin perhe, jota lueskellessa saattaa tulla tunne, että tässähän on jotain tuttua. Mielessä voi jo kaavailla postausta siitä, miten Canthin tuotannossa jotkut teemat toistuvat hyvinkin selkeästi. Onpa ihmisissä ja perhekuvauksessakin jotain samaa kuin aiemmin luetussa.

Kun Papin perhe on luettu noin puoliväliin, voi olla hyvä hetki tarkistaa lukupäiväkirjasta tai blogista, mikä mahtoikaan olla se teos, jossa on hyvin samanlaisia piirteitä kuin tässä parhaillaan luettavassa teoksessa. Ja kas, eikös blogista löydy postaus Canthin teoksesta nimeltä Papin perhe!

Tässä vaiheessa voi vaipua epätoivon valtaan tai olla kiitollinen siitä, että blogi on jälleen täyttänyt alkuperäisen tarkoituksensa eli toiminut muistikirjana hajamieliselle ja unohtavaiselle lukijalle. Ja sitten voi suunnata uutta kirjaa valitsemaan.

Koska aikaa on tuhraantunut kaikkeen epäolennaiseen ja elämässä on muutakin kuin klassikkojen lukemista, ei Alastalon salissa ole enää vaihtoehto. Sen sijaan lähdetään etsimään klassikkoa tutulla ja turvallisella periaatteella: saisi olla mahdollisimman lyhyt. Eikä kotimaisuuskaan haittaisi, kun nyt kerran Suomen satavuotisjuhlavuotta vietetään.

Viimein löytyy kirja, jonka ehtii hyvin parissa viikossa lukemaan kaiken muun arkitohinan ohessa. Siitä lisää huomenna!