perjantai 20. tammikuuta 2017

Blogistanian Tieto - äänestä täällä!

Logo: Marja-Leena Liipo
Blogistanian kirjaäänestykset lähestyvät! Tarkat äänestysohjeet löytyvät täältä.

Tänä vuonna tietokirjallisuuteen keskittyvää Blogistanian Tieto -kilpailua emännöidään tässä Kirjakaapin kummitus -blogissa. Jos haluat äänestää tietokirjallisuutta, julkaise perjantaina 27.1. kello 10.00 omassa blogissasi postaus, jossa kerrot, mitä kirjoja haluat äänestää. Linkitä postauksesi tämän postauksen kommenttikenttään, josta minä käyn linkatut postaukset lukemassa ja laskemassa äänet yhteen. Muistathan merkitä postaukseesi, montako pistettä kullekin kirjalle annat, jos äänestät useampia kirjoja!
Myöhästyneitä listoja ei huomioida, eikä listaa myöskään saa julkaista etukäteen. Listan voi toki ajastaa ilmestymään etukäteen, ja linkin voi tuoda tähän postaukseen kommenttina jo ennen ensi perjantaita.

Äänestystulokset julkaistaan emäntäblogeissa lauantaina 28.1. kello 10.

Blogistanian muut emäntäblogit löytyvät seuraavista linkeistä: Blogistanian Finlandia 2016, Blogistanian Globalia 2016 ja Blogistanian Kuopus 2016.

Kiitos osallistumisestasi!

torstai 19. tammikuuta 2017

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

"Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä, tai ainakin pitää ehtiä tehdä vilpitön parannus ennen kuolemaa. Minulla on raskas olo."
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Gummerus 2013
284 sivua
Kirjojen Suomen 101 kirjaa -hankkeessa vuoden 2013 kirjaksi valittiin Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu, jonka saamia kiitoksia kyllä ilmestymisvuonna huomasin. Silti kirja ei minun lukemistooni ulottunut ennen kuin nyt, Kirjojen Suomen myötä. Olikin ilahduttavaa saada arvonnassa luettavaksi kirja, joka kiinnosti mutta oli minulle entuudestaan vieras.


Taivaslaulu on Viljan ja Aleksin rakkaustarina. Nuoret rakastuvat, haaveilevat tulevaisuudesta ja menevät naimisiin, kuten kuka tahansa nuoripari. Heidän rakkaustarinaansa kuitenkin määrittelee vanhoillislestadiolaisuus, johon liittyy tiukkoja sääntöjä. Eniten elämään vaikuttaa ehkäisykielto, ja reilun kuuden avioliittovuoden jälkeen Vilja on ehtinyt olla raskaana jo viisi kertaa.

Vilja väsyy. Toistuvat raskaudet, loputon vauva-arki, jatkuvasti pieniä lapsia - eikä lähivuosina toivoa hengähdystauosta. Hän ymmärtää, ettei tule jaksamaan samaa menoa vuosikausia eteenpäin, eikä lohtua tuo oman kiirastulensa kestäneiden vanhojen perheenäitien kannustus, että kyllä se äkkiä menee ohi.

Väsymyksen synnyttää raskas elämäntilanne ja sitä syventää ympäröivä yhteisö, joka ei siedä erilaisuutta:
Omasta väsymyksestä puhuminen on vaikeaa, kun vertailukohdat ovat mahdottomia. Aina löytyy uskovainen äiti, joka on kaunis, iloinen ja hyvinvoiva ja jonka koti on aina siisti, vaikka lapsia on kaksitoista ja mies viikot töissä toisella paikkakunnalla.
Vanhoillislestadiolaisuutta romaanissa katsotaan kriittisin silmin. Uskonto rajoittaa ja kieltää, pelottelee maailmanlopulla ja muistuttaa syntitaakasta. Yhteisön tavat ja opetukset kiertyvät raskaana viittana harteille. Silti muistutetaan myös siitä, mitä hyvää uskossa ja uskonnossa on: Uskominen on sitä, että saa luottaa, että Jeesus ja Jumala rakastaa syntistäkin ihmistä. Murheellista on se, että kauniit asiat saavat ylleen tumman peiton, kun kauneimpaan läheisyyteen liittyi kipein pelko.


Naisen elämää uskonyhteisössä

Vaikka Taivaslaulu on tarina Viljasta ja Aleksista, molemmista, asettuu valokeilan kirkkaimpaan kohtaan Vilja. Luonnollistahan se on, sillä naisena Vilja kantaa konkreettisimmin uskonyhteisön tiukkojen sääntöjen seuraukset.

Näin ollen kysymyksessä on myös tarina naisena olemisesta. Yhteisö määrittää rajat, jotka kohdistuvat erityisesti naisiin. Naiset täyttävät pyhää tehtävää, mutta saarnassa ei sanaa nainen käytetä:
Ei ole naisia, on vain äitejä, tyttöjä ja sisaria, joiden omassa seksuaalisuudessa ei ole muuta mainittavaa kuin se, ettei saa aiheuttaa kiusauksia veljille, joiden liha on heikko. - -
Se on Eevan syy, nyökyttelevät vakavat miehet samaa tahtia, ja rangaistus, synnytyskivut, on oikea ja kohtuullinen. Ja vuosi vuodelta, vuosikymmen vuosikymmeneltä, uudet nuorten naisten sukupolvet tutkivat aamulla peileistänsä, näkyykö sieltä madonna vai huora.
Kun monesta asiasta ei nainen saa itse päättää eikä ajatuksistaankaan voi oikein ääneen puhua, voi sentään lakata varpaankynnet punaisiksi osoituksena siitä, että jossain kohtaa päätäntävalta vielä on itsellä. Kaikkein vapain on nainen, joka juoksee. Mutta kuinka juosta silloin, kun keho ei enää ole oma? Kuinka elää silloin, kun elämä pusertuu kotiin, toistuvien raskauksien ja synnytysten väliin, eikä omasta kehosta saa päättää?
Mitä pidemmälle elän naisenelämää, sitä selvemmin näen vaihtoehdot, jotka jäävät jäljelle. Kun vatsa kasvaa ja kutistuu vuodesta toiseen ilman taukoja, nainen voi ainoastaan valita, hyljätäkö lapsensa vai itsensä.

Miehen osa 

Mitä tekee mies, jonka puoliso uupuu? Aleksista rakentuu ymmärtäjä ja tukipylväs, joka kannattelee arkea, kun Viljan voimat ehtyvät. Hän voisi olla toisenlainenkin, tietenkin, mutta ei: hän suojelee ja vartioi, kun vaimo on katoamassa väsymyksen verhon taakse.

Ei Aleksikaan osaa varautua siihen, mitä arki perheessä on. Ei hänkään osaa ennustaa, että lapsia syntyy lähestulkoon vuosittain. Ja vaikka pieni lapsi on kaunis, kauneinta mitä on, ei isäkään ole valmis siihen, että uusia pienokaisia syntyy perheeseen tämän tästä.

Aleksista voisi kasvaa tarinan kiiltokuva, josta ei saa otetta ja joka jää etäiseksi. Nuoruuden haaveiden, pelkojen ja kasvukipujen kuvaaminen takaumien kautta tuo hänet kuitenkin lähelle. Kasvu teini-ikäisestä mieheksi ja vastuulliseksi perheenisäksi rakentuu tarinaan luontevasti. Miehen päätös, joka tarjoaa pariskunnalle lopulta vapautuksen mahdollisuuden, perustellaan onnistuneesti kriittisyyden ja nettiaktiivisuuden kautta.

Painava tarina kauniisti kerrottuna

Taivaslaulu on yhtä aikaa ajassa kiinni ja ajaton. Uskonyhteisöön kohdistuvaa kriittisyyttä kuvataan paitsi yksittäisten ihmisten kautta myös blogitekstein, kuten nykyaikaan sopii. Bloggaaja herättelee keskustelua nostamalla esille vanhoillislestadiolaisuuteen liittyviä kysymyksiä: esimerkiksi rajoittamattoman lisääntymisen vaatimus määritellään blogissa uskon raskaimmaksi ristiksi.

Blogitekstejä kommentoidaan niin saman- kuin erimielisesti, välillä kiivaastikin, kuten tähän aikaan kuuluu. Kommenttien myötä lisääntyvä moniäänisyys korostaa sitä, kuinka uskonasiat eivät ole musta-valkoisia ja ehdottomia.

Ajatonta romaanissa on rakkaus kaikessa moninaisuudessaan. Ajattomia ovat myös - valitettavasti - kysymykset ihmisen itsemääräämisoikeudesta ja mielentervetdestä. Jos vielä nykyaikanakin on niin, että ihminen ei kykene päättämään henkilökohtaisimmista asioistaan, olisiko syytä muutokseen? Taivaslaulussa mielen väsymyksen ja uskontoon liittyvien rajoitusten yhteys on selvä. Jos mielenterveyttä horjuttaa yhteisö normeineen, olisiko syytä muutokseen? Kuinka autetaan, kun mieli ei enää jaksa? Kuka auttaa? Kuka voisi olla muutoksen airut?

Taivaslaulu on nimeltään kuulas mutta sisällöltään painava. Eittämättä tarina on myös raskas, sillä yhteisön asettamat paineet ja niiden alla painuminen on kuvattu hyvin koskettavasti. Kokemukset ja tunteet tulevat lähelle: naisena ja äitinä eläydyn Viljan osaan, jota kuvataan kipeän kauniisti.

Pauliina Rauhalan esikoisromaani tarttuu rohkeasti vaikeaan aiheeseen. Lähestymistapa on kuitenkin maltillinen, mikä on tarinalle eduksi. Romaanin erityisansioihin kuuluu rohkeuden lisäksi kaunis ilmiasu: runollinen kieli keventää sopivasti, lohduttaa ja vapauttaa. Vapautuksen mahdollisuuden uupuneellekin soisi.
Tuskallisin helvetti on näky, jossa lapset jäävät ilman äitiä. Siihen helvettiin voi joutua jo maan päällä.
Pauliina Rauhalan ja Nadja Nowakin keskustelu Taivaslaulusta Yle Areenassa.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

"Yhden lapsen politiikka oli nykivää, ja sen vaikutukset yllättivät päättäjät kerta toisensa jälkeen. Sen nimissä sanottiin yhtä ja tehtiin toista. Periaatteessa yhden lapsen politiikka piti toteuttaa valistuksen keinoin, mutta keskusvalta jakoi maakuntiin niin tiukat tavoitteet, että pakkoabortit ja joukkosterilaatiot olivat hyvin yleisiä."
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
- Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
(Atena 2016)
205 sivua
Mari Mannisen tietokirja Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret voitti Tietokirjallisuuden Finlandian. Palkinnosta päätti Jörn Donner, joka piti Helsingin Sanomien mukaan voittajateosta koskettavana ja riipaisevana. Toimittajana työskentelevä Manninen asuu Pekingissä ja on kirjoittanut Kiinasta suomalaisiin lehtiin.

Kirjassaan Mari Manninen avaa kiinalaista yhden lapsen politiikkaa monipuolisesti eri näkökulmista. Näkökulmia teokseen tuovat haastateltavat, joita toimittaja-kirjailija on kiertänyt ympäri Kiinaa tapaamassa. Urakalle täytyy nostaa hattua, sillä Manninen on tavoittanut ilmeisempien äänten lisäksi myös sellaisia henkilöitä, joiden osa ei ole ollut mitenkään myönteinen. Haastatteluun on suostunut esimerkiksi rouva Dong, jonka työnä oli valvoa, ettei perheisiin syntynyt sallittua enempää lapsia.

Manninen mainitsee useaan otteeseen, että poliittisen päätöksen tarkoitusperät olivat hyvät. Kiinalaispäättäjät huolestuivat väestönkasvusta ja halusivat hillitä sitä säännöksin. Kuitenkaan, kuten usein käy, päättäjät eivät voineet aavistaa, mitä kaikkea ratkaisusta seurasi. Ihmisten yksityisyyden loukkaamista, perheiden sisäisiin asioihin puuttumista hyvin raskailla tavoilla, poikalasten suosimista ja sitä seurannutta sukupuolijakauman vinoumaa. Ja niin edelleen. Lista on loputon, ja sitä listaa Mari Manninen avaa monin tavoin.
Näin kiinalaiset orpokodit siis täyttyivät tytöistä. Yhden lapsen politiikka synnytti tyttöjen ylijäämän, ja politiikan vuoksi kiristetty adoptio työnsi tytöt orpokoteihin yhä vauhdikkaammin.
Toki on niin, että kaikkia kiinalaisia yhden lapsen politiikka ei ole satuttanut - sellaisiakin kommentteja kirjasta löytyy. Pääsääntöisesti mieleen kuitenkin jää murheellisia kohtaloita ja elämäntarinoita, joita tiukka valvonta on varjostanut. Selvää on, että lähes neljäkymmentä vuotta sitten tehty päätös on vaikuttanut laajalti koko kiinalaiseen yhteiskuntaan.

Yhden lapsen kansa on kattava tietopaketti siitä, miten yhden lapsen politiikka on jättivaltiossa vaikuttanut kansalaisiin ja yhteiskuntaan. Teos antaa puheenvuoron tavallisille kansalaisille, mikä ei varmastikaan ole pieni juttu valtiossa, jossa valvonta on tiukkaa.

Mari Mannisella on miellyttävä tapa kirjoittaa, vaikka haastateltujen tarinat eivät usein  kauniita olekaan. Hän on mukavasti teoksessaan läsnä mainiten aika ajoin omista havainnoistaan ja kommentoimalla haastateltaviensa toimia. Hän myös toteaa, miten Kiinan lapsimäärä olisi voinut lähteä joka tapauksessa laskuun ilman ankaraa kontrolliakin: avainasiana on koulutus, sillä kouluttautuneet tekevät lapsia vähemmän.

Teoksensa alussa Manninen varoittaa, että lukiessa voi välillä kuristaa kurkkua. Niin todella käykin, sen verran riipaisevia kertomuksia teoksesta löytyy. Sitä, että lapsi voidaan riistää vanhemmiltaan ja jopa tappaa, tuntuu mahdottomalta käsittää. Pelkkää synkkyyttä ei kuitenkaan ole tarjolla, vaan mukana on myös selviytymistarinoita, ja teoksesta muodostuu myös kiinnostava kurkistusaukko kiinalaisuuteen.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Katri, Henna, ArjaTiia, AnuNanna, LiisaMrs Eriksson ja Ei-Leen Sato.

Helmet 2017: 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

"Mies seisoo valtatiesillan kupeeseen rakennettua levähdyspaikkaa reunustavan kaiteen takana ehkä viide- tai kuudensadan metrin päässä ja tuijottaa hievahtamatta. Syyskuu tuijottaa takaisin. Pelko muuttuu irralliseksi, epäolennaiseksi tunteeksi."
Ari Räty: Syyskuun viimeinen
(Tammi 2017)
311 sivua
Ari Rädyn esikoisdekkari Syyskuun viimeinen kattaa pitkän ajanjakson. Kuinka pitkän, se ei täysin selviä. Tarina kuitenkin saa alkusysäyksensä, kun koulupojat löytävät kesken liikuntatunnin heinikosta kuolleen tytön. Tyttö on surmattu, mutta rikos jää selvittämättä, vaikka tappajaehdokkaita poliisi vuosien mittaan esitteleekin.

Paljon myöhemmin koulupoikajoukon yksi jäsen, Tomi Ristimäki joka tunnetaan lempinimellä Syyskuu, ei ole vieläkään näkemäänsä unohtanut. Hän on päättänyt, että vielä joskus hän löytää erikoisella tavalla liikkuvan miehen, joka tappoi nuoren Elinan.
Tarunhohtoinen Etsijä, yksinäinen moottoripyörämies. Vaikka hän ei ollut koskaan arvostellut poliiseja, ei edes yksityisesti saati julkisesti, lehti antoi ymmärtää että Ristimäen retket olivat nimenomaan vastalause poliisin tehottomuudelle.
Kun käy ilmi, että Syyskuun löytämä Elina saattaa olla vain yksi murhaketjun osanen, lähtevät pyörät liikkeelle. Surmien tekijä alkaa kiinnostaa myös Eskelistä, josta muotoutuu tarinan hyvä poliisi. Vastaparikseen hän saa Hagmanin, pahan poliisin, joka puolestaan pyrkii keinoja kaihtamatta estämään rikoksen tai rikossarjan selvittämisen.

Kun Eskelinen mokaa ja antaa vastapuolelleen riittävän hyvän lyömäaseen, ei hänestä ole sankarin viittaa kantamaan. Niinpä valokeilaan asettuu Syyskuu, joka onkin hahmona kiinnostava kaikessa rosoisuudessaan. Jännitettäkin tarinaan rakentuu kiitettävästi, kun uhkaukset, etsiminen, löytäminen ja tavallisen elämän haasteet kohtaavat.

Syyskuun viimeinen on tummasävyinen, ajoittain lohdutonkin tarina, jonka henkilöille ei liikaa ole onnea suotu. Henkilöiden motiivit jäivät mielestäni liiaksi ilmaan, kun esimerkiksi Hagmanin syitä haluun peitellä rikoksia ei oikein avata. Pienesti kyllä, mutta ei riittävästi. Syyskuun viimeinen on kuitenkin kaiken kaikkiaan toimiva jännäri, jota lukiessa tulee pohtineeksi muun muassa koston tematiikkaa. Vetävää kotimaista dekkaria etsivälle uskallan Syyskuuhun tutustumista suositella.

Helmet 2017: 24. Kirjassa selvitetään rikos.

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

"Äiti halusi neljä tytärtä. Siitä hän aina puhuu.
Neljä täydellisen kaunista tytärtä.
Neljä tytärtä, jotka pääsisivät tanssitunneille ja soittotunneille ja parhaisiin kouluihin ja parhaisiin työpaikkoihin ja ihan minne tahansa."
Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö
(Into 2016)
329 sivua
Maailman kaunein tyttö kertoo eräästä perheestä. Perheessä on neljä tytärtä: Aliisa, Ada, Anni ja Alma. Vanhempineen tytöt muodostavat täydelliseltä vaikuttavan ydinperheen, joka viettää kesää saaressa. Kesä kuitenkin muuttaa kaiken dramaattisella tavalla, ja vuosia myöhemmin siskoista nuorin, Alma, pyrkii selvittämään, mitä oikein tapahtui silloin, kun hän oli pieni tyttö, taapero vasta.

Romaanin kertojina toimivat vuorotellen siskot, heistä kolme. Kaiken yllä on kuitenkin jollain tapaa Aliisa, jonka ääntä ei kuulla kuin vähän satunnaisten päiväkirjasivujen kautta. Aliisa on läsnä vaikkei olekaan, hän on varjo, joka nähdään silloinkin, kun hän ei paikalla ole. Neljätoistavuotias huikean viehättävä teinisensaatio Aliisa muuttuu toiseksi, tuntemattomaksi. Hänen tuoksunsa, hengityksen raskas ääni, nysiksi järsityt peukalonkynnet. Miksi Aliisa muuttuu, käsitykset siitä vaihtelevat. Onko lopullista totuutta edes olemassa?

Keskeiseksi asiaksi romaanissa nousee mielessäni se, mitä on pinnan alla ja miltä asiat näyttävät. Kauniit tyttäret, kaunis perhe, kaunis elämä? Tuoko kauneus onnea vai onko se taakka?
Vittu miten kaunis nainen.
He huutavat toisilleen. He ihmettelevät minua. Sillä. Kaunis nainen on kaikkien omaisuutta. Kauneus on salaisuus. Lupaus onnesta. Ilman sitä ei ole mitään, vaikka se on suuri turhuus. Tyhjä arpa. Ja kuitenkin. Kauneus on ainoa aseemme kuolemaa vastaan. Korkein Jumalan kaltainen korvike, mitä näiltä leveysasteilta on tavattavissa. Katoavaista, vaikka hetken olemassa, ja sitä voi melkein koskettaa.
Kauniiden tytärten perheen kauniin pinnan alla lymyää paljon. Paljon on pinnan alla jo silloin, kun saaressa kaikki on näennäisesti hyvin. Myöhemmin piilotettu muuttuu niin suureksi, ettei sitä enää voi kokonaan peittää, se pyrkii väkisin esiin, ihmisen puheissa ja katseissa. Näkyväksi muuttuneesta voidaan silti vaieta monin tavoin.

Paljon on kysymys myös perheestä, omaan pieneen yhteisöön kohdistuvista odotuksista ja ennen kaikkea sisaruudesta. Entä kun oma yhteisö haavoittaa? Entä kun odotukset eivät toteudu?
Minusta piti tulla jotain suurta.
Maailman kaunein tyttö on raastava, raju, intensiivinen ja kaunis. Aino Kivi kirjoittaa persoonallisesti ja sujuvasti: kirja on helppolukuinen kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan. Tarina on traaginen ja samalla hyvin onnistunut kokonaisuus. Täydellisenä en romaania pidä, sillä minun makuuni joitain rönsyjä on liikaa ja paikoin intensiteetti notkahtaa. Onnistuneena ja vakuuttavana esikoisromaanina Maailman kauneinta tyttöä kuitenkin pidän.

"Suuri kirjallinen rakkauteni", sanoo Annika. "Kertakaikkiaan ihana", määrittelee Krista. Susa kiittää, että kirjan kansi kuvaa upeasti kirjan maailmaa. Mai piti kirjaa raskaana, Ulla puolestaan hehkuvana. "Tyttöydestä tietäville, tyttöjä kannustaville, tytärten vanhemmille ja sukulaisille, tämän ajan perhetarinoiden ystäville, aikuisille", suosittelee Arja. Mahtavaakin mahtavampi, ylistää Jassu.

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Hanna Weselius: Alma!

"Tämän episodin näkeminen tai siitä kertominen tai siitä kuuleminen ei tuota minkäänlaista mielihyvää. Katse tarkentuu vastahakoisesti, kerronta yrittää karata muihin kiintopisteisiin tässä keinahtelevassa merimaisemassa tai jopa kokonaan toisiin maanosiin ja aikoihin."
Hanna Weselius: Alma!
(WSOY 2016)
210 sivua
Kas, siinä hän on: Alma! Alma Mahler (1876-1964), joka asettaa oman työnsä ylähyllylle, jotta aviopuoliso Gustav Mahler saa vaimonsa jakamattoman huomion ja tuen. Vai saako sittenkään? Onko Alma kuitenkin nainen, joka pitelee ohjia käsissään enemmän kuin hänen miehensä ymmärtää? Joka tapauksessa hän, sacherkakkunen, puuterivippa, aiheuttaa päänvaivaa, hänestä tulee suoranainen ongelma, The Alma Problem.

Ja katso: tuossa on Aino, joka kokee luomisen tuskaa toisessa ajassa ja toisessa paikassa. Alman tavoin hänkin on taiteilija, Alman tavoin hänelläkin on vaikeuksia saada esille töitään. Alman tavoin Ainokin on äiti.
Sitä paitsi Aino haluaa uskoa, että ehkä joskus vielä niin on. Ehkä tyttärille maailma tulee olemaan erilainen. Ehkä niille metsä vastaa niin kuin ne sinne huutavat. Sen pienen mahdollisuuden eteen on tehtävä kaikki, kaikki.
Tuossa taas on lakimies eli -nainen, siinä hän makaa sängyllä naurettuaan vähän aikaa sitten sydämensä kyllyydestä. Minun elämäni on ihanaa, nainen ajattelee, ja miksipä ei.

Ja tuossa näemme tytön, joka menee veljensä luokse ja menee aaltopeltihalliin ja menee ja miettii esineiden kauheutta. Siinä tyttö istuu, nojaa kyynärpäätä pöytään ja poskea kämmeneen, sulkee silmänsä esineiltään ja puskee vähän, aivan kuin hänen oma kätensä olisi jonkun toisen, jonkun hellän.

Kurkistamme myös Nigeriaan, missä yli kaksisataa koulutyttöä siepataan, ehkä vähemmän, ehkä enemmän. Kuka koululaistytöistä lukua pitää? Kuka heitä ja heidän kärsimystään haluaa katsoa? Eikö olisi helpompaa kääntää katse pois?

Näemme myös esimerkiksi pulun, jäniksen, maiseman - niitä taas on helpompi katsoa. Ne antavat hengähdyshetken, jos ja kun alkaa tuntua siltä, että päälle vyöryy liikaa.

Ja tuossahan on kertoja, joka pitkään pysyy nimettömänä mutta ohjailee. Hän kääntää katseemme, ohjaa sitä ja heittää eteemme kuvan, joka on joskus kauhea ja joskus miellyttävä, joskus taas siltä väliltä. Aina me katsomme, aina löytyy jotain, mihin katse kiinnittyy. Ja kuvista syntyy tarina.

Tarina hehkuu ja heittelee. Se hypähtelee ajasta ja paikasta toiseen ja saa pään välillä niin pyörälle, ettei tiedä, mitä ajatella. Mutta millainen tarina se onkaan! Se vie ja viettelee, tönii ja runtelee, maalaa kuvia, kuvia toisensa perään aseenaan taitava, persoonallinen ja hieno kieli. Kuvista tämä tarina muodostuu ja kuvia se mieleen jättää. Ja kysymyksiä, niitä mieleen jää myöskin, eikä se ole huono asia.

Alma! muualla: P. S. Rakastan kirjoja, Habaneran havaintoja, Kulttuuri kukoistaaReader, why did I marry him?, Kaisa Reetta T., Kirsin Book Club, Luettua elämää, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Lukuisa.

Helmet 2017: 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Sjón: Valaan suusta

"Tuo suopea todistajanlausunto sekä kuninkaan allekirjoittama kirje mukanani astuin laivaan Kööpenhaminassa viime keväänä, täysin varmana siitä, että kotona Islannin maaperällä oikeuteni palautettaisiin. Mutta se ilo oli lyhytikäistä. Kanssani samalla laivalla matkustivat tanskalaisten korvia niin pehmeästi edellisenä syksynä nuoleskelleen herjauskielen lähettiläät, jotka olivat siten saattaneet minut kiven sisään."

Sjón: Valaan suusta
(Like 2016)
Islanninkielinen alkuteos
Rökkurbýsnir - skádsaga 2008
Suomentanut Tuomas Kauko
272 sivua
Islantilaiskirjailija Sjón hurmasi minut teoksellaan Poika nimeltä Kuukivi, joten oli selvää, että myös tuorein suomennos, Valaan suusta, kuuluisi lukemistooni ennemmin tai myöhemmin. Kuukiven tapaan myös tämä teos on historiallinen romaani, mutta nyt matkataan ajassa kauemmas taaksepäin, aina 1600-luvulle saakka.

Romaanissa eletään vuotta 1635. Kirjailija ja parantaja Jonas Pálmason saa kokea, millaista on joutua yhteisön silmätikuksi: miestä syytetään harhaoppisuudesta ja hänet karkotetaan autiolle saarelle. Siellä seuralaisena on vain lintu, merisirri, jolle Pálmason kertoo elämästään ja kokemuksistaan. Kertomuksissa puhutaan niin perheestä kuin kovista menetyksistä, islantilaiselosta ja valaanpyynnistä. Keskiössä kuitenkin on Jonas, jolla on myös liikanimi Oppinut ja joka kokee tulleensa moneen kertaan kaltoin kohdelluksi.

Sjónille tuttu unenomaisuus, toden ja kuvitellun sekoittuminen, on läsnä tässäkin tarinassa. Mikä on todellisuutta ja mikä Jonas Pálmasonin unta, on välillä epäselvää. Epäselvää on tietenkin minäkertojan myötä sekin, mikä on päähenkilön omaa tulkintaa, mikä totista totta. Selvää on kuitenkin se, että Valaan suusta kuvaa mennyttä aikaa ja pientä islantilaisyhteisöä kiehtovasti. Millaisia me ihmiset olemme, se tuntuu kysyvän, eikä vastaus ole mairitteleva.

Vaikka romaanissa on kirjailijalta tuttuja elementtejä, kuten mystiikkaa, ei Valaan suusta onnistu aivan aiempien teosten tavoin hurmaamaan. Tarinan päähenkilö jää etäiseksi eikä kosketuspintaa oikein löydy. Silti ihailen jälleen kerran Sjónin tapaa kertoa tarinaa lyyrisen viehkosti. Julmuus ja kauneus limittyvät maagisesti keskellä muuttuvaa maisemaa ja maailmaa.

Islantilaisromaanin ovat lukeneet myös ainakin Mai ja Kaisa Reetta.

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Blogistanian vuoden 2016 parhaat kirjat - äänestyssäännöt

Logot: Marja-Leena Liipo


Jälleen on käsillä aika, kun kirjabloggaajat äänestävät kirjoista! Bloggajayhteisö nostaa esille teoksia, jotka ansaitsevat tulla luetuiksi. Noudattelevatko palkinnot eri kategorioissa esimerkiksi Finlandia-palkinnon suuntaa, se jää nähtäväksi - ja sitä jännitetään tammikuun lopulla.

Olen iloinen siitä, että tänä vuonna minäkin olen mukana emännöimässä: toimin Tieto-palkinnon ääntenlaskijana!

Jotta palkinnoilla on painoarvoa, on tietenkin tärkeää äänestää. Anna siis äänesi, kirjabloggaaja! Säännöt ovat tässä:


Blogistanian kirjallisuuspalkinnot 2016

Kirjabloggaajat äänestävät vuoden 2016 parhaista kirjoista neljässä eri kategoriassa.
Kategoriat ovat:
   Blogistanian Finlandia
   Blogistanian Globalia
   Blogistanian Kuopus
   Blogistanian Tieto
Bloggaajat julkaisevat antamansa äänet blogeissaan perjantaina 27.1.2017 klo 10.00. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa lauantaina 28.1.2017 klo 10.00.


Blogistanian Finlandia 2016
Blogistanian Finlandia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novelli- ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.
Äänestys järjestetään kuudetta kertaa. Aiemmin on palkittu Laura Lindstedtin Oneiron (Teos 2016), Anni Kytömäen Kultarinta (Gummerus 2014), Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013), Aki Ollikaisen Nälkävuosi (Siltala 2012) ja Katja Ketun Kätilö (WSOY 2011). Finlandiaa emännöi Lukutoukan kulttuuriblogi.



Blogistanian Globalia 2016
Blogistanian Globalia 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia käännöskirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.
Äänestys järjestetään kuudetta kertaa. Aiemmin on palkittu John Williamsin Stoner (2015 Bazar, suom. Ilkka Rekiaro), Kate Atkinsonin Elämä elämältä (Schildts & Söderströms 2014, suom. Kaisa Kattelus), Haruki Murakamin 1Q84 (Tammi 2013, suom. Aleksi Milonoff), Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012, suom. Päivi Kivelä) ja Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi 2011, suom. Helene Bützow). Globaliaa emännöi Yöpöydän kirjat -blogi.



Blogistanian Kuopus 2016
Blogistanian Kuopus 2016 -palkinto nostaa esille bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. Lasten tietokirjoista äänestetään Blogistanian Tieto -kategoriassa.
Äänestys järjestetään viidettä kertaa. Aiemmin on palkittu Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä (WSOY 2015), Jenna Kosteen (Kostet) Lautturi (Robustos 2014), Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta (WSOY 2013) ja Annukka Salaman Käärmeenlumooja (WSOY 2012). Blogistanian Kuopusta emännöi Notko, se lukeva peikko -blogi.



Blogistanian Tieto 2016
Blogistanian Tieto 2016 -palkinto nostaa esille kirjabloggaajien arvostamia tietokirjoja. Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2016 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2015 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.
Äänestys järjestetään neljättä kertaa. Aiemmin on palkittu Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani (Like 2015, suom. Petri Stenman), Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (Otava 2014) sekä Tuula Karjalaisen Tove Jansson – Tee työtä ja rakasta (Tammi 2011). Blogistanian Tietoa emännöi Kirjakaapin kummitus -blogi.
Osallistumisohjeet
Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä teokset ja kirjoittanut niistä blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.
Osallistuja julkaisee listan blogissaan perjantaina 27.1.2017 klo 10.00 ja käy linkittämässä listansa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikenttään. Ääntenkeräyspostaukset julkaistaan kussakin emäntäblogissa viikkoa ennen itse äänestystä (20.1.2017). Halutessaan bloggaaja voi ajastaa listan julkaistavaksi etukäteen. Ajastaminen riippuu blogialustan asetuksista. Myöhästyneitä listoja ei huomioida eikä listaa saa julkaista etukäteen. Etukäteen ajastetusta listasta voi ilmoittaa emäntäblogin ääntenkeräyspostauksen kommenttikentässä etukäteen sitten, kun lista on ajastettu julkaistavaksi.
Bloggaaja voi muodostaa listan kaikkiin kategorioihin tai yhteen tai useampaan kategoriaan. Ääntenlaskennan sujumisen vuoksi äänestäjän tulee jättää kommentti jokaisen äänestämänsä kategorian emäntäblogiin.
Pisteytys
Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan teoksen listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen. Ääntenlaskennan vuoksi on tärkeää, että pisteet merkitään teoskohtaisesti. Pelkkä listaus yhdestä kolmeen ei riitä, koska listan paremmuusjärjestyksen voi tulkita olevan nouseva tai laskeva.
Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.
Äänestyksen voittaja on teos, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.
Järjestelyt
Blogistanian kirjallisuuspalkintoja organisoivat kotimaiset kirjabloggaajat. Äänestys on epäkaupallinen ja järjestetään vapaaehtoisvoimin. Kirjallisuuspalkinnon voittajille myönnetään tunnustuksena kunniakirja. Voittajakirjailijoille järjestetään mahdollisuuksien mukaan kukitus.
Palkinnon järjestely- ja tiedotustoiminnasta tai ensi vuoden äänestysemännyydestä kiinnostuneet kirjabloggaajat voivat ilmaista osallistumishalukkuutensa lähettämällä viestin Facebookin Kotimaiset kirjablogit -ryhmän postilaatikkoon.

tiistai 3. tammikuuta 2017

101 kirjaa -hanke näkyy myös kirjablogeissa!


Suomen 100-vuotisjuhlavuotta vietetään myös kirjojen merkeissä! Ylen hanke Kirjojen Suomi avautuu tänään täällä, ja luvassa on monenlaista kiinnostavaa kirjoihin liittyvää: radio- ja tv-ohjelmia, nettisivusto, podcasteja...

Yksi tärkeä osa Kirjojen Suomi -hanketta on 101 kirjaa -osuus, jossa esitellään suomalaista kirjallisuutta koko itsenäisyyden ajalta. Tässä hankkeessa ovat mukana myös kirjabloggaajat, ja ilokseni mukana olen minäkin - vaikka vähän jännittääkin! Kyse on siis tästä:
Millainen Suomi välittyy kaunokirjallisuudestamme sadan vuoden ajalta? Kirjojen Suomi tutkii, mitä itsenäisyyden ajan kirjat kertovat maastamme ennen ja nyt, ja miten asiat ovat muuttuneet aikojen saatossa.Kirjojen Suomen sisarussarjoissa Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa käsitellään satayksi kirjaa – kirja jokaiselta vuodelta. Kirjat ovat Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin valitsemia. Valinnat eivät noudata kirjallisuushistorian kaanonia vaan joukossa on paljon yllätyksiä. Kaikki kirjat kertovat jotakin kiinnostavaa Suomesta itsenäisyyden aikana.
Ensimmäiset 50 kirjaa on julkistettu, ja ne löytyvät esimerkiksi Yle Areenasta. Minulle valikoitui luettavaksi Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu, josta kirjoitan blogissani torstaina 19.1. Olen iloinen, että nyt minulla on hyvä syy perehtyä kiitettyyn teokseen.

On todella ilahduttavaa, että kirjallisuus on niin suuresti esillä Suomen juhlavuonna. Toivottavasti kirjoista syntyy hedelmällisiä keskusteluja ja ennen kaikkea innoittavia lukuelämyksiä!

maanantai 2. tammikuuta 2017

Robert Galbraith: Käen kutsu

"Somé heitti jalkansa toisen päälle liian näyttävästi ja sanoi hämmästyttävän rempseästi:
- Eli tilintarkastajan mielestä Käki ehkä murhattiin?
- Olen aina kutsunut Lulaa Käeksi, hän lisäsi tarpeettomasti."
Robert Galbraith: Käen kutsu
(Otava 2013)
Alkuteos The cuckoo's calling 2013
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Äänikirjan kesto 16h 40min.
Lukija Eero Saarinen.
Hassusti päädyin kuuntelemaan J. K. Rowlingin salanimellä Robert Galbraith kirjoittaman dekkarisarjan ensimmäisen osan vasta, kun olin jo kuunnellut muut osat. Cormoran Strike -sarjan viimeisin osa, Pahan polku, julkaistiin 2015 ja Silkkiäistoukka vuonna 2014. Hyvin nuo jälkimmäiset toimivat ilman ensimmäisen osan tuntemustakin, mutta silti päätin ostaa Elisa Kirjan äänikirjatarjouksista Käen kutsun lenkkiseurakseni.

Tarina marssittaa siis näyttämölle Afganistanin sodan veteraanin, isokokoisen, ei järin komean Cormoran Striken. Mies on juuri päätynyt eroon pitkäaikaisen tyttöystävänsä kanssa, mutta myrskyisä suhde ei ole painunut kokonaan mielen perukoille. Väliaikaisena majapaikkana toimii yksityisetsivätoimiston nurkka, ja väliaikaisesti toimistoon asettuu myös Robin, jonka on määrä suunnata piakkoin toisiin työtehtäviin vuokratyöfirman kautta. Robin tosin ei ole työkomennuksesta lainkaan pahoillaan, sillä hänen salaisiin haaveisiinsa lukeutuu etsivätyö.

Striken palkkaa etsivätyöhön mies, jonka sisar, huippumalli Lula Landry, on kuollut pari kuukautta aiemmin. Itsemurha, väittää poliisi, mutta veli on toista mieltä ja haluaa tapausta selvittämään miehen, johon hänellä on etäinen yhteys jo vuosien takaa. Kun samaan yhteyteen liittyy pian toinenkin kuolemantapaus, on selvää, että liikkeellä on murhaaja.

Robert Galbraith - eli J. K. Rowling - kirjoittaa kyllä sujuvasti ja Eero Saarisen luentaa on ilo kuunnella. Kovin vakuuttava aloitus Strike-sarjalle Käen kutsu ei mielestäni kuitenkaan ole. Murhaajan arvasin varsin pian, ja tarinassa on mielestäni turhan paljon tyhjäkäyntiä (vaikkei se haitannut lopulta kovinkaan paljon, kiitos Eero Saarisen). Se, että Strike kiertää siellä täällä haastattelemassa ihmisiä ja harmittelee, kun proteesi hiertää, voisi olla hieman vähäisemmässä osassa.

Toki dekkarissa on myös paljon hyvää. Striken ja hänen uuden assistenttinsa välinen jännite on käsinkosketeltavaa, ja kirpeästi tarinassa tuodaan esille julkisuuden kiroja ja sitä, miten raadollisia ihmiset toisilleen ovat.
Onneton on se, jonka kuuluisuus tekee kuuluisaksi hänen epäonnensa. (Lucius Accius)
Mielestäni sarjan muut osat ovat onnistuneempia, ja edelleen odottelen innolla, josko Striken tutkimuksia pääsisi taas seuraamaan. Ainakaan vielä en ole saanut itseäni ilahduttaa tiedolla sarjan uusista osista.

Cormoran Strike -sarjan avausosasta muualla: Kirsin kirjanurkka, Kirjavinkit, Kirjaneidon tornihuone, Kujerruksia, Kirjojen keskellä ja Oksan hyllyltä, Hurja Hassu lukijaAmman lukuhetki ja Kirjoihin kadonnut.

Tällä dekkarilla pääsenkin heti korkkaamaan uuden Helmet 2017 -haasteen. Kuittaan Käen kutsulla kohdan 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja.